Tunaworld

Summer. Or is it.

2009-06-16T07:04:01+03:00

Hups. Pikku tauko täällä näemmä. Pikku. Ajattelin että ehkä muutama kuukausi olis mennytkin mutta että kohta neljä! Darnet.

Anyways. Kesän kait piti jo olla täällä van kovin on kylmä. Sateinen. Samapa tuo. Goreteksiä pintaan niin tarkenee. Pelataan pelejä illat pitkät ja aamut joogimoin jos joogimoin eli satun jaksamaan herätä. Vanhuus on saapunut keskuuteemme koska ei tahdo enää jaksaa kuten jaksoi esim kaksi vuotta sitten. Siis minuun se hiipinyt on, ei kanssa-asujaan. Juhannusviikko. Mökille vönöttämään appivanhempien ja parien muiden kera. Kotona olis perhe jota näkis monta yhellä iskulla van ei ny taida "päästä" sinne. Rahat vähissä, I mean, literally. Finito. Bensaan siis ei varaa tai jotain. Emmä tiä. Kattoo ny.

Illalla kattomaan jotain sinkeetä tanssiesitystä kera firman tyyppien ja sit syömään iltamyöhäsellä. Ja aamulla anivarhain taas töihin. Kyllä. No nukkuu sit kun on kuollut.

Eipä mulla mitn asiaa ees ollut. Tai olis van kun nyt ei oo vaan aikaa sitä tänne purkaa. Plaah.

Just few words...

2009-02-20T07:14:01+02:00

Ei siis kummempia. Normielämää. Kovaa säätöä syömisten kera että sais tämän pöhötyksen pois ja olon paremmaksi. Rakaksen terveyttäkin parannellaan, joskin jotain on mitä ei voi parantaa ja se voi tuoda huolta ja kipuja jne tulevaisuudessa mutta huolehtia ei voi eikä kannata etukäteen - se vie turhaa energiaa ja voimia. Loistoelokuva eilen nähtiin, Curious life of Benjamin Button. On kyllä pystiensä arvoinen jos niitä sattuu vaikka saamaan. Nais one.

Kevät kai tulee kun päivät pitenevät. Golf-kauden odottelua ja ihramakkaroiden sulattelua. Liikunnan lisäämisen harkitsemista ja haaveilua ties mistä aurinkorannasta. Iho ei kestä näitä pakkasia, kutiaa ja koskee. Rasvapurkkiin pitäs muutta pahimmiksi ajoiksi. Feikkiaurinkohoitoa pitäs ottaa vaan ei ny voi ko on tuo uus kuva tuossa jota pitää suojella. Sekin päätti kuoria nahkaa koko alueelta joten väriä jäi jäljelle mitä nyt jäi. Rakaksella on sellanen kun sen piti olla, mulla haileampi versio samasta ideasta. Harmi vaan sille nyt ei ainakaan voi mitään. Paitsi jos käyn artistin luona keskustelemassa että is it normal or so.

Ihana rakas ystävä telkussa aina silloin tällöin torstaisin ja voih miten jännittävää se on joka kerta :) Ylpeä olen toisesta, she has come a long way! Eteenpäin pääsee näköjään jos vaan tarpeeksi yrittää ja pyrkii (note to oneself!).

Työntouhuun tästä niin pääsee sit viikonlopun viettoonkin eli siis nukkumaan väsyä pois. Ehkä jopa kuutamoluistelut tänä iltana ja fireworks!

Sic

2009-02-13T07:02:01+02:00

Joka paikasta. Koskee mahaan=endometrioosi. Koskee pallean seudun ihoon=tattoo. Sit on tämä suunnaton tuska tämän mahan kans muuten. Se turpoo lähes samanmoiseks kuin laparoskopiassa tutkimuskaasulla ja sillon se oli hillitön rantapallo. Epämuodostunut sellanen mutta kumminkin. Sairassairassairassairas. Jos vaan pystys oleen vaikka yhden päivän miettimättä että koskee johonkin tai että maha ei turpoa tai ala kaasuuntumaan jokaisen suupalan jälkeen, ehkä sit saattais löytää parannuksen tien. Jos vaan pystys...

Onneks huomenna on ystävänpäivä. Saa rakastaa rakastaan ihan normisti plus vielä ystävänpäivän edestä. Eli hulluna! Ja kaikkia kaukaisia ystäviään. Siks kaukasia ko ne kaikki on kaukaantunut. Fyysisesti ja henkisesti. Ei vaan kykene tässä tilassa jatkuvaan kiihkeeseen yhteydenpitoon ja ei oo aikaa sellaseen tiiviiseen yhteydenpitoon kun joskus oli kun oli joko onneton tai sitten yksinäinen. Kummaa mutta niin arkipäivää.Toiset loittonee ja toiset vetäytyy, toisia koettaa kalastaa jollain ilveellä takas ja toisia koetti vaan jotenkin ei vaan pääse enään yhteiselle aaltopituudelle tai jotain. Outoa värinääkin on. Mutta ruotimiset sikseen. Suurempiakin huolia on nyt kun pitäs olla sata asiaa tehtynä töissä vaan kun eivät riipu minusta vaan muista joita saa muistuttaa ja muistuttaa ja muistuttaa ja silti jäävät tekemättä. Huoh. Aikaihmiset.

Avuton

2009-02-06T06:29:01+02:00

Niinpä. Miten sitä onkaan avuton. Mitään ei voi kun rakkaat sairastuu ja vanhenee ja sairastuu. On vain otettava se mitä tulee eikä eestä sätkiä vastaan. Turhaantuu vaan energiaa hukkaan. Mutta se että ihan rakkain sairastuu, se on hard to handle. Melkein too hard. Se tekee ensin kiukkuseksi, sitten äkäiseksi ja sitten todella huolehtijaksi. Elämä näyttää ettet sinä sitä hallitse vaan se hallitsee sinua. Pysy kyydissä.

Sellasta. Eipä kait tässä mitään. Sairastamista on yhdellä jos toisella suunnalla. Itse on niin epäkiitettävässä tilassa itsensä kanssa että se kai se aiheuttaa tämän tuskan. Missä on se huolettomuus elämästä joka jo vähän näytti olemassaoloaan elämässäni. Missä on se että jos jotain päätän niin sen myös teen. Missä on se kuri että ota nyt ittees niskasta ja lakkaa valittamasta ja tee muutos. En tiedä missä ne on ja niiden joka päiväinen etsintä ja perään haahuilu on turhauttavaa ja tekee elämästä vielä enemmän eksynyttä.

Missä se aurinko myös on. Siis se elämän sisäinen tai ihmisen sisäinen. Ulkona se jo välillä tulee käymään mutta haluaisin sen muuttavan meille, tai siiis minuun.

Back to square one

2009-01-30T06:15:01+02:00

Olen ongelmaton. Niskassani ei ole mtn vikaa. Eikä polvessa. Etsi uus hiiri ja vaihda se vasempaan käteen. Sillä tämä kaikki kipu ja tuska ja kolotus kuulema häviää. Niinpä niin. Olenkin jo vain käynyt kohta 20 kertaa fysikaalisessa, saanut uuden pöydän, uuden tuolin ja ties mitä ja nyt tarviisin vielä uuden ergonomisen perushiirestä poikkeavan hiiren. Loppuuko tämä ikinä. Rasittavaa rankua jatkuvaan koko ajan jotain. Vaihdanko alaa vai hyväksynkö vain sen tosiasian että tästä jäädään pian jollekin sairauskyvyttömyyseläkkeelle tästä hiirityöstä kun ei tätä staattista rasitusta kestä näköjään. Kroppa alkaa hajota joka helvetin paikasta. On kolotusta ja rasitusta ja kipeää ja rampaa. On saatana kaiken lisäksi vielä hilsettäkin päässä ekaa kertaa elämässä, tässä ja just nyt. Näin juur. Niin ja tässä en ala edes mahasta tai selästä puhumaankaan. Piste.

Töistäkin kun on tullut valitettua aina ettei tämä ole motivoivaa ja ei saa vastuuta ja plaaplaaplaa niin nyt sit on kahden hommat tehtävänä ja sitä vastuuta. Muttei sen vertaa että vois itse oikeasti jotain päättää (tai ainakaan isompia asioita) vaan ne on toisen tehtävä ja sitä toista ei saa ikinä kiinni. Aina menossa. Tai sit se ei vaan halua jotenkin ottautua hommiin - väistelee. Deadlinet lähenee ja ressitaso kasvaa. Ja miten on ahistavaa tämä leväperäinen toimintametodi kun on tottunut hoitamaan asiat määräaikoihin mennessä.

Menen pois ja koetan rauhoittua.

Rampa

2009-01-27T07:19:01+02:00

Vähän kerrankin ihan sellaista ”asiaakin”. Kävin eilen vihdoinkin (tai no vihdoin ja vihdoin, fysioterapeutin suosituksestapa kävinkin) lääkärissä tämän vuosikausia jatkuneen käsi-niska-hartia-kipuvyyhdin takia. Tutkittiin ja hutkittiin ja kävin sitten ottamassa kaularangasta kuvaa, röntgen-sellasia. Tänään kertoo sitten lääkäri että mitä niistä näkyy. Epäili ettei näy mtn noista eli jotain syvällisempää kuvaa pitänee otella. Eli siis magneettikuvaa tai sit sellasta hermojen tutkimista. Ensin kumminkin erikoislääkäri tekee myös tuomionsa (ja ottaa rahansa välistä) ennen kuin mihinkään kuviin pääsee. Polvikin olis kuvaa vailla. Oireilee samoin kuin jo toinen, operaation läpikäynyt polvi. Eli varmaan sekin tähystetään jossain vaiheessa. Mutta siis, jään odottelemaan tietoutta siltä kivalta lääkäritätiltä joka tuntui siltä että se jopa jotain välittikin. Tällasta tänään.

Updatettaus

2009-01-22T21:58:01+02:00

Kumman sanan kirjoitin :) No olkoot!

Tulinpahan vaan näyttäytymään että olen alive. Välillä tosin taisi tuntua etten ole. Kaikki, I mean KAIKKI, tuntui kaatuvan niskaan kuin betonivuori. Ihan päin peetä koko touhu. Olikin. Vaan sitten jostain (joogasta ja keskusteluista ja itseasiassa vain siis faktojen sanomisesta ääneen) sitten taas löysi sen kipinän ettei luhistunut täysin vuoren alle. Maailma näytti aika synkeältä mestalta hetken aikaa. Usko katosi ihmisiin, perheeseen, parisuhteeseen, ystäviin...kaikkeen. Olin vain taas yksi ongelmavyyhti mustine ajatuksineni. Huomasin tästä ainakin sen että kietoudun ongelmiini niin syvällisesti etten näe mitään positiivista tai valoa tai mukavaa. Näen vain sen ongelman enkä ratkaisuja enkä haluakaan kenties ratkaisuja asioihin. Outo, synkeä, ongelmainen ihmismieli.

Kurssiteltu taas joogan tiimoilta siis itsejään. Siis niinku after kaksi vuotta. Taukoa siis moisista hommeleista. Oli outoa olla siellä vaan olo jälkeenpäin loistavan energinen ja aikaansaava. Mutta sekin on katoavaista kun tämä kaamos valonvähyyksineen ei laske kynsistään. Toivon että saisin jostain voimaa jaksaa tän kamalan kauden loppuun. Ei tähän auta että päivä on pidentynyt sekunnin tai pari, tai jopa minuutin. Kun ei sitä näe kun istut vaan duunissa kaiket päivät. Joko pitää keksiä jotain shokeeraavan piristävää elämään tai mennä solariumiin tai jonnekin helkkarin kirkasvalokauppaan. Jotain noista. Elämä vain on aika täys tekemisestä these days. Joogaa yhtenä jos toisena iltana ja ennen tai jälkeen ei joko ehdi tai ei viitsi/jaksa tehdä ja suorittaa kovin kummoisia.

Mutta nyt siis haaveilen kaukomatkoista. Tuskin sekään haaveilu kovin kummoisia tuotoksia tuottaa, mutta haaveilen anyway. Ehkä lähden tuossa keväämmällä jonnekin paikkaan X ja vähän planeeraan sitä reissua. Nyt tuli vaan sattumien summana tsäänssi lähteä reissuamaan parin viikon päästä aina niin rakkaaseen NYC:n. Tai tsäänssi ja tsäänssi, rahaahaan ei tietenkään ole mihinkään kivan tekemiseen miljoonan opintolaina ja autolainan maksun jälkeen. Sitä ei ikinä ole mihinkään kivaan jos ei "varkain" sitä äkkiä tuhlaile johonkin ennen kuin jokin kamala laskupino sen vie. Sen tilin siis. Tai no se laskupino on siinä pöydällä anyway. Kaikesta suoriuduttuaan sitten menee niin että katellaan mitä syödään koko kuukausi kun tilipäivän jälkeen on tilillä sen verran että sillä ehkä kaksi ihmistä syö viikon tai kaks. Tai ehkä puoltoista kun toinen vielä niistä lounastaa.

Enough of that. Se siitä updatesta. Semmossii mää oon miettinyt viime aikoina. Apatia valtaa usein ja alakulo kans. Itse jopa sen olen tiedostanut. Mörköviittaakin on tullut kaiveltua esille kerran jos toisenkin. Mutta aina on uusi päivä huomenna.

Sitä odotellessa.

Elämä. Onko sitä.

2009-01-07T22:42:01+02:00

Niinpä. Mietteet on aika syviä ja väriltään aika mustia. Ottaa päähän ja ahdistaa ja toisella hetkellä naurattaa ja kikatuttaa. Joulunaika oli ja meni. Syödessä ja ihmetellessä. Ja siitä syömisestä itseään soimatessa. Lähikontaktia tuli taas otettua siihen miten ihkaihana perkeleen perhe sitä onkaan itselleen siunaantunut. Mitähän sitä on onnenjakotilaisuudessa tehnyt väärin kun sellaset tai siis tällaset kortit on tullut jaettua. Ei tosin oo isät ja äitit kuollut eikä juoppoja ja narkkareita eikä ne hakkaa ja käytä hyväks. Ei toki. Ihania rakastavia vanhempia. Tykkäävät vaan ihteistään sen verran enemmän tai ovat vaan muuten kykenemättömiä mihinkään että sitä saa kestää vieläkin. Pääsenkö ikinä tän yli. Muutunko ikinä sellaseks että antaapa asian olla. Olkoot hulluja keskenään ja antakoon maailman tulla loppuun ja elää siten kuin se olis jo huomenna, siis se maailmanloppu. Eläkööt pientä piirileikkiään ihan keskenään ja pitäkööt elukoita vaikka tärkeämpinä. Jos on jotain sydämellä niin oppisivatko ne vaikka jonain kauniina kesäpäivänä siitä kertomaan tai vaikka kertomaan että hei, mekin oltiin vaan ihmisiä ja erehtyväisiä ja ehkä vähän mokattiin ja voisitteko olla ja rakastaa meitä tällasinä ja me teitä kans takasin rakastetaan. Te olisittee ninku niitä tärkeimpiä eikä se vieressä huohottava elämä. Mutta niinpä kai se on itselläänkin, näin "aikuisena". Se oma elämä on se mikä matters, mutta kyllä ahistaa kun on historia tällanen kun on. Minkä se onkaan minusta muokannut ja mikä minusta on tullut sen takia. Olenko siis itse koko ajan tietoisesti noihin nojaten tehnyt itsestäni paskapää-ääliön ja antanut muiden kantaa syyt ja seuraukset. Pääsenkö ikinä eheäksi ja sellaiseksi joka voi mennä eteenpäin eikä rämmi suossa jossain menneisyydessä.
Pää on sekas ja ahistaa suuresti. Tosi kivat joulunpyhät. Alko kyseenalaistamaan kaiken ja kaiket ihmiset. Olisko kenellekään oikeesti väliä jos häviäis thin airiin. Katois pois. Tai olis kadotuksessa ajan X ja sit kattelis jostain että huomaako kenkään tai siis ehkä ennemminkin, että kaipaako kukaan. Onko sitä niin itsestäänselvyys että sitä vaan on ja olettaa. Itse ja muille selvyys. Helvetin perkele. Lähes raivokohtauksen partaalla harva se päivä, syistä en tiedä. Lieneekö hormoonit vai mielenvikaisuus. Klikkaako ne aivot nyt ja pitäsi hakea jotain hoitoa. Että olis tasaista. Vai onko tämä nyt johtuvaa tuosta suht raskaasta holiday-ajasta. Että vatvoo taas koko vyyhdin auki ja miettii ja pähkäilee ja koettaa alkaa elämään omaa elämäänsä mutta silti iso osa koettaa pitää kiinni siitä mihin on tottunut ja miten on elämäänsä elänyt ja miten toisaalta on vielä pikkytyttö joka vaan kaipaa onnelista lapsuuttaan. Ja vaikka onnellista aikaa vanhempien kera näin ihan vanhempanakin. Mikälie. Perhe on paras vai miten sekin helvetti meni. Varmana just noin.
Töihinkään ei olis voinut vähempää kiinnostaa mennä pitkän vapauskauden jälkeen. Ei sit yhtään. Harkitsin vakaasti hakeutuvani lekurin penkkiin, ihan mistä vaan syystä. Ja lie psykosomaattisia nämä oireet muttei mikään voittajafyysinenolo kyllä olekaan. Vai lienenkö sairas jotenkin muuten joka vaikuttaa mieleen ja fysiikkaan. Tai sit toinen johtuu toisesta. I need a looooooooong break away from everything. Tai jotain muuta perspektiiviä.
Varmaan jotain hyvääkin tässä on tapahtunut lähes kuukauden aikana van ei nyt oo aikaa mennä niihin hyviin asiohin. Ei toki. Nehän vaikka saattais tuoda hyvää mieltä. Not now. Haluun olla nyt tätä mieltä. Piste.

Nightmare

2008-12-09T06:26:00+02:00

Ei ole kiva herätä kamalaan parisuhdepainajaiseen ja alkaa parkumaan. Ei ole ei. Paska fiilis joka vaan jatkuu jatkumistaan. Niin että sellasta. Ressi lienee ja vähäinen uni taas kaikkeen syynä. Ainakin tuo vähäinen uni. Ja paska maa ja pimeys. Ja talvi. Ja kaikki. Kiire. Saamattomuus. Kyrsät ihmiset. Moni asia.

Just a little update

2008-12-03T20:34:00+02:00

No mitäs. Tuli juhlat juhlittua. Ne kihlajaisjuhlat siis. Siivottiin ja järkkäiltiin enemmän ja vähemmän koko viikko (no ei tod siivottu koko viikkoa, järkkäiltiin vaan). Vähänlaisesti oli noita miehen ystäviä paikalla, mun kaikki rakkaat tosin. No muutama ei perheenlisäystensä kera päässeet vaan nämä tuoreimmat rakkaudet nyt ainakin. Se siitä. Ei kait kummempaa. Jotain kriisiähän se kehitti kun tietty alkaa miettiä että miksi ne ihmiset ei tuu tänne, onks mussa se vika vai mikä on ja saattohan siitä tulla vähän isompikin kriisi. No sunnuntai-maanantai kyllä morganissa sitä setvittiin. Omassa päässä. Paljon setvintää. Rumaa. Yök. En halua muistaa.

Kamalan pimeää. Aurinko ei taida enää olla olemassakaan tai ainakaan se ei asu enään just nyt täällä meillä päin. Päivät on vaan sinisiä ja pimeitä ja vettä sataa. Kengät kastuu kun tennareilla yrittää loskassa selvitä. Joogassa käydään ja hierottamassa kolottavaa hartiaa (onneks ei tarvi doupata enään itteään joka päivä ja ilta).

Joulukin tulis. Jos olis millä varautua. Lahjoja lahjoja lahjoja. Ideoita pitäs olla. Ja ostaa ja tehdä ja jonottaa ja hikoilla kaupoissa. Mutta kyllä se joulu kun se sit tulee, kyllä se taas kuittaa nää kaikki hikoilut ja ahistukset. On se kiva olla kera perheen ja jollain tapaa hiljentyä. Katsella kun lapset on haltioissaan kaikesta siitä hypetyksestä joka iski joskus itteensäkin. Sillon pienenä kerran tai pari. No iskeehän se siis vieläkin mutta ei sitä pukkia nyt ihan niiiiiiin innolla enään odota. Vaikkakin on tunnustettava että lahjojen saaminen on todella mukavaa. Ja se antaminen ennen kaikkea, ilon tuottaminen toiselle.

Semmosta. Ihmishyvyyttä ja -pahuutta taas mietitty. Mitä on ystävän puolesta tekeminen ja rakkaiden kans. Ja miten kukin noita osoittaa ja kokee oikeaksi ja tarpeelliseksi ja tarpeeksi tehdyksi. Sellasta tää elämä vaan on. Rakkaus on todella ihmeellinen asia. Rakastuminen on ihanaa vaan oikeastaan vielä ihanampaa on se että kun tajuaa että rakastaa eikä vaan ole rakastunut.