Noni, mitähän olis tapahtunut ja sattunut sitten viimeks…Oli viikonloppu kaiketi. Ainiin juu. Käytiinpä ihanaisessa Iisalmessa perjantaina pyörähtämässä autoa huollattamassa. Se sai kissansilmäpesurinsa kuntoon, se on nyt onnellinen. Se auto siis. Samalla retkellä sitten vihdoinkin jotain vierailua ihanaisten kavereiden tykö (tuli huomatuksi etten ollut käynyt yli vuoteen kyseisessä kortteerissa). Härregyyd – tuleeks tästä nyt niin kuin kaksi vierailua samalle viikolle. OH NO! Miten se ny noin? No eniveis, Kadjuskatahan me moikkailtiin ku tilanne on se, että hää saa kohta esikoisensa. Uskomatonta. Ja mää kun ajattelin että me sit joskus kaik yhtä aikaa (tää koskee myös toista Kta) lisäännytään ja ollaan perheellisiä niin nyt sit nää kaks meni ja teki sen yhtä aikaa ja mää vaan tipuin kärryistä. Tätä olen jonkin verran alitajuisesti toisella aivolohkolla pohtinut että onko se munkin aika tehdä jotain tuollasta. Ja ensinnäkään, haluankokaan minä sellasta tehdä. Onko minusta vanhemmaksi ja antamaan ajastani kaikki sille joka sieltä tulla ulos putkahtaa. Nyt minusta tuntuu ettei vaan ole. Mä diggaan tästä vapaudesta nyt just täten kuin se on, mutta kaiketi sekin aika tuloo jossa alkaa miettiä että kas, eipä ole elämässä tullut saavutettua juuri muuta kuin kokemuksia, erehdyksiä ja ehkä jotain oppimisia niiden kautta. Ei oo kotia omaa eikä oo perhettä omaa. Siis omaa omaa. Mutta, siis, enpähän tiä haluankokaan sitä. Perhettä siis. Kodin ehken tiän jo haluavani. Oikean ihmisen kera moiset päätökset ja harkintakin niistä tuntuu vain paremmalta, kuin se että jos sulla ei esim. ole ketään kenen kanssa moisista päätöksistä puhua tai sit se toinen vaan ei oo enää se ketä voisit kokea rakastavas sen lapsenkin kera. Tai siis, tiedättehän, suoriutua arjesta ja rakastaa sitäkin eikä vaan sitä lasta. Tai ees rakastaa ja välittää siitä toisesta niin paljon että haluut hankkiutua perheenperustamistielle. Eli siis, ei mtn tietoa mistään yhäkään vieläkään. Joskus vaan miettii että kun ei oo enää mikään nuori tyttönen joka vois ajelehtia miten sattuu, pitäs olla ja ottaa vastuuta tekosistaan ja tulevaisuudestaan ja ties mistä, mutta kun ei se keinotekoinen tekeminen vaan siks että muut sanoo tai yhteiskunta niin vaatii, ei se oo mistään kotosin. Eihän ne isovanhemmat ymmärrä kun pikkusiskot on menneet näissä asioissa edelle, ja muistutteita tulee asiasta aina lähes kun nähdään, mutta ne on sitä sukupolvea ja antaa niiden hätäillä jos haluavat. Joskus se vaan ahistaa ja satuttaakin kun sitä udellaan ja tentataan.

No sellasta. Viikonloppuna taidettiin taas vaan pelata ja toisena päivänäkin vaan pelata. Siinähän se meinaa päivä mennä kun aamusta halluu nukkua pidempään ja sit syödä pittää lähes kohta heti ja sit mennä sinne peleihin ja sitpä kotio taas ruokaa laitteleen. Sit onkin valmista kauraa istumaan soffalle/saunaan/lepihetkeen. Mutta tänään todettiin että tää kausi alkaa viikkopelailujen osalta olla kohtapuoliin aika ohi. Ei ehi enää työ/koulupäivien jälkeen kiertämään kenttää, ainakaan kokonaan. Ja kohta ei ehdi enää sitäkään puolikasta. Mutta nyt pitää nauttia näistä ihanoista ja ihmeellisistä säistä mitä meille on suotu. Lähes täydellisessä säässä on saatu jo monena päivänä pelata. Aurinkoa ja tyyntä ja kaunista, silmää hivelevää maisemoa. Voe tok. O se kivvoo ku pittää lähes puolikuntoisena nuhanenänä siellä rämpiä. O se sellasta =)

No sit putos pommi ku kotio tuli ja avas mailin. Luki kirjeen jossa kerrottiin kamalia. Ei, ketään ei ole kuollut mutta kyynelvirrasta olis voinut päätellä niin tapahtuneen. Pikkuraukka-Venkula niin sairaana että sairaalaan asti pitänyt viedä ja olla siellä hoidettavana ja kaikkee. Ihan kamalaa tätinä täältä kaukaa yrittää olla ja kokea. Voi että kun vois ees olla lähellä kun tuollasta tapahtuu. No sekin helpottuu pian mutta kun se äitee sieltä vois vaikka soittaa, ni mekin voitais jakaa sitä huolta täältä kaukaata, kun ei lähelle nyt ikävä kyllä päästä. Auttais häntäkin. Mutta tää on perhekeskeinen tapa hoitaa asioita. No en siis mene siihen ,vaan tähän issueeseen. Miten sitä voi koskaan ikinä milloinkaan selvitä omasta lapsesta ja siitä sen tuomasta huolesta/murheesta/pelosta ja kaikesta kun nämä lapset ovat jo sellasia tunnemöykkyjä että. Ei sitä sit voi alkaa märsäämään silmiään ulos päästä, ei sit pitää olla vaan khuulina että ei tässä lapsirakas mitään hätää, äiti tässä on sun kans ja kestää sun murheet ja huolet ja kaikkee. Tulipa mieleen että ONNEKS kaikki noista on syntyneet terveinä eivätkä ole oikeasti sairaita. Siis silleen parantumattomasti esim. Voi ihme sitä helvetillistä tuskaa ja ahdistusta. No, varmaan sekin kans taas jotenkin oppis elämään, kuten kaiken muunkin, mutta kamalaa se olis joka tapauksessa. Mutta siis, väsyneenä ja hormoonitaso sopivasti kohdillaan, ei tuollasta pysty käsittelemään. Eläköön vanhemmuus! Tuskin sitä tosin tietää mihin sitä signautuu kun sille tielle lähtee. Tässä toisaalta saattaa liikaa "viisastua" vanhetessa ettei kohta haluakkaan tai siis uskallakaan moiseen enää alkaa.

Vähän on myös itseään tutkiskeltu. Ainahan sitä tietty tulee tehtyä nykyjään. Kritisointia ja arvostelua tekemisistään. Mutta siis, mistä tulee tämä käsittämätön dramaqueenina olemisen tarve. Tai sellainen, että jos esim. allekirjoittanut ottaa jonkin asian puheeksi niin allekirjoittanut ei sitten kestäkään saamaansa vastausta vaan alkaa suurentelemaan sitä että saa sen draaman taas aikaseks. Se on mielessäänsä kohta jo niin suuri että nythän tästä pitää ero tehdä että asia selviää. Eli a) enkö osaa keskustella (tiedän etten osaa) ja b)miksi olen tällainen negatiivissävytteinen ikävyyksien etsijä –persoona. Siis että kaikesta, KAIKESTA, löytyy aina jotain draaman aihetta, minua loukkaavaa, minua vasten tehtyä, minua kiusatakseen tehtyä ja ties mitä muuta. Miks en osaa olla sydämentykytyssyke normitasolla keskusteltaessa vaan miksi vedän hernettä nenään ja alan lähes huutaa ja sydän tykyttää niin että veren lähes kuulee korvissa virtaavan. Ja sitten mennään sille itsetuhon tielle. Ei tästä enää tuu yhtään mitään, erotaan, vihelletään pelit seis, tää on tyhmää ja luovutetaan jo nyt kun ollaan niin erilaisia. Pitäs jo kaiketi alkaa tajuun että hei, missä se vika nyt oikeesti on. Ihmiset on erilaisia, ja meidän kaikkien pitää joustaa että tulemme toistemme kanssa toimeen. Ja ihmisten pitääkin olla erilaisia, ei sitä kestä jos ystävät/rakkaat/kaverit jne on samiksia kaikkia. Ja kenkään ei olis ikinä varmaan samanlainen kuin minä. Että se näkis asiat yhtä kieroutuneesti kuin minä ja kaivelis ja tonkis.

Rintakehää ahistaa. Flunssa on pahin syy mutta myös huolet pienistä ihmisistä ja omastakin ihmisyydestä. Opinko ikinä elämään tätä elämänpeliä siten että opin virheistäni, pistän asiat toimimaan enkä luovuta ja käänny kannoillani ja ota vaan taas uutta suuntaa kun vanha suunta olikin tuulinen ja karikkoinen.

PS: Tämä on omaelämänkerrallista kerrontaa, ei kannata huolestua ja tilata minulle valkotakkisia miehiä vaikka se saattaa joskus siltä kuulostaa. Teen tätä oman terapiani kannalta, että alkaisin tajuta EHKÄ näitä asioita jos kirjoitan ne ikään kuin auki ja sanon siis ne "ääneen". Itselleni ainakin. Koska puhuminen on yhä kuristavan vaikeaa.

Nyt ansaitulle levolle kera kamalan nuhan ja vuotavan nenän ja umpeen itkettyjen silmämunien.