Päivän voisi aloittaa vaikka tällä. Saisipa itselleenkin tuollaisen photoshoppauksen, selluliitit veks ja vähän pyllyyn lisää kaarta ja rintavarustusta paremmaks ja maha poies. Tsuptsup ja olo parani. Edes joskus, tietäis tuntuisko se miltään. Hyvältä tai pahalta. Olis se vinkeetä. Ku nythän siitä vaan haaveillaan. No, kummiskin parannettavaa aina on. Dieettiä vois harkita, tai sanoisinko ruokaremonttia tai onko se hienommin sanottuna elämäntapojen muuttamista. Vois myös koettaa saada elämäänsä vähän iloa ja onnellisuutta, sekin piristäisi. Eilisten kovien keskustelujen jälkeen heräsi taas niin monta kysymystä elämästä että. Miksi sitä ei vain tätä elämää tajua sitten eläessään? Miksi se pitää aina kaivaa ylös ja esiin ja jutella ja tajuta ja sitten kumminkin unohtaa se kohta. Enmmätiä, mut näin se on. Ei muista iloita mistään tai oikeammin mun kohdalla, ei salli sitä iloa ja onnea itselleen. Näin se on aina ollut, syytä en tiedä. Ei tiedä mitä koko ajan etsii ja hakee, jotain "parempaa" ja uudempaa ja jännittävämpää jne. Olen kykenemätön ottamaan arjen arkena, haaveilen aina jostain pilvilinnoista ja ritareista valkeine ratsuineen ja ikuisesta romantiikasta ja ties mistä. Sitten kun se arki paksahtaa päälle, minä masennun. Tai sit tämä masennus on jo jostain kauempaa ja syvemmältä, se vain joskus häipyy hetkeks pois ja antaa mun olla. Sit se taas nostaa päätään ja ottaa vallan. Ja estää elämästä ja nauttimasta elämän pienistä asioista. Tarvii aina niitä isoja asioita huomatakseen että elää. Onko se onni sitten siellä rapakon takana, sitä ei voi tietää. Olisiko siellä olemisesta apua? Olinko siellä onnellinen vai onko sekin vain harhaluuloa ja muistojen kaunistelua. Ja onko se elämä ny sielläkään mitenkään ihmeellistä. Onko tässä maailmassa joku joka on luotu minua varten vai joko se on löytynyt. Auttaisiko lähtä maille ja mannuille, jossa ei olis tuttuja ja odotuksia ja ennakkoluuloja, vaan voisit alkaa olemaan joku joka sun olis pitänyt olla jo ajat sitten. Miten sellaiseksi aletaan? Miten nämä roolit karistetaan ja mistä sen oman itsen tunnistaa? Kuka se on ja tykkäänkö siitäkään sitten? Olisiko sen kans eläminen helpompaa kuin tämän, joka koko ajan kaipaa jotain jota ei osaa edes nimetä. Ja ei tiedä mitä haluaa. Jotain se koko ajan etsii ja vääntelehtii tuskissaan ja pahoissa oloissaan. Ja syyttää siitä muita. Milloin se tajuis ottaa vastuun tekemisistään ja olla oman itsensä "herra" vai pitäskö se sit sanoo että rouva. En tiä. En todella tiä.

Tänään kyllä taas todellisuutta tuosta työmaailmasta sen verran rankasti tuli opittua, että jotain varmaan tulee tapahtumaan urakehitysmaailmassakin ennen pitkää. Sooner or later. Joko lisäkoulutusta tai paikkakunnan vaihtoa tai alan vaihtoa tai jotain. Tämä asia ei edes virallisesti koske minua, liipaisee vaan ihan läheltä, mutta vaikuttaa yleisesti olemiseen töissä jne. Kaipa tässäkin kohdassa voisi järjellä ajateltuna ajatella että hei, ei mulle noin tapahdu ja osaan asiani jne, ei ole mitään asiaa tulla nokkaa koputteleen MINULLE. Mutta se ei ole minua se. Tuollainen käytös ja tapahtumat saa mut niin varpailleen että. Vähäinenkin itseluottamus katoaa ja alkaa epäillä tekojaan ja muita ihmisiä. Ja muuttaa käyttäytymistään. Eli taas kerran muuttuu joksikin muuksi kuin on.

Bottomless pit tämä elämä. Tässä ruumiissa ennen kaikkea.

Elämä soljuu. Iloisempi on mieli eilisen takia. Jännitystä ilmassa ja odotusta, mutta myös juuttaan paljon haikeutta ja taistelua muutosta vastaan ja toisaalta halua muuttua mutta siihen usko vähän horjuu. Uusia ideoita pyörii päässä, niitä millä taas voisi paeta itseään, mutta onko niistä sitten apua ja iloa. Mene ja tiedä. Voi sitä suunnitella ja zoomailla etiäpäin elämätään. Ei niitä tarvi välttämättä mennä ja toteuttaa. Kaikki aikanaan. Nyt tässä ja se siitä.

Kolmedeemallia piirtämään ja loppuu nää löpinät nyt.