Hups. Pikku tauko täällä näemmä. Pikku. Ajattelin että ehkä muutama kuukausi olis mennytkin mutta että kohta neljä! Darnet.

Anyways. Kesän kait piti jo olla täällä van kovin on kylmä. Sateinen. Samapa tuo. Goreteksiä pintaan niin tarkenee. Pelataan pelejä illat pitkät ja aamut joogimoin jos joogimoin eli satun jaksamaan herätä. Vanhuus on saapunut keskuuteemme koska ei tahdo enää jaksaa kuten jaksoi esim kaksi vuotta sitten. Siis minuun se hiipinyt on, ei kanssa-asujaan. Juhannusviikko. Mökille vönöttämään appivanhempien ja parien muiden kera. Kotona olis perhe jota näkis monta yhellä iskulla van ei ny taida "päästä" sinne. Rahat vähissä, I mean, literally. Finito. Bensaan siis ei varaa tai jotain. Emmä tiä. Kattoo ny.

Illalla kattomaan jotain sinkeetä tanssiesitystä kera firman tyyppien ja sit syömään iltamyöhäsellä. Ja aamulla anivarhain taas töihin. Kyllä. No nukkuu sit kun on kuollut.

Eipä mulla mitn asiaa ees ollut. Tai olis van kun nyt ei oo vaan aikaa sitä tänne purkaa. Plaah.

Ei siis kummempia. Normielämää. Kovaa säätöä syömisten kera että sais tämän pöhötyksen pois ja olon paremmaksi. Rakaksen terveyttäkin parannellaan, joskin jotain on mitä ei voi parantaa ja se voi tuoda huolta ja kipuja jne tulevaisuudessa mutta huolehtia ei voi eikä kannata etukäteen - se vie turhaa energiaa ja voimia. Loistoelokuva eilen nähtiin, Curious life of Benjamin Button. On kyllä pystiensä arvoinen jos niitä sattuu vaikka saamaan. Nais one.

Kevät kai tulee kun päivät pitenevät. Golf-kauden odottelua ja ihramakkaroiden sulattelua. Liikunnan lisäämisen harkitsemista ja haaveilua ties mistä aurinkorannasta. Iho ei kestä näitä pakkasia, kutiaa ja koskee. Rasvapurkkiin pitäs muutta pahimmiksi ajoiksi. Feikkiaurinkohoitoa pitäs ottaa vaan ei ny voi ko on tuo uus kuva tuossa jota pitää suojella. Sekin päätti kuoria nahkaa koko alueelta joten väriä jäi jäljelle mitä nyt jäi. Rakaksella on sellanen kun sen piti olla, mulla haileampi versio samasta ideasta. Harmi vaan sille nyt ei ainakaan voi mitään. Paitsi jos käyn artistin luona keskustelemassa että is it normal or so.

Ihana rakas ystävä telkussa aina silloin tällöin torstaisin ja voih miten jännittävää se on joka kerta :) Ylpeä olen toisesta, she has come a long way! Eteenpäin pääsee näköjään jos vaan tarpeeksi yrittää ja pyrkii (note to oneself!).

Työntouhuun tästä niin pääsee sit viikonlopun viettoonkin eli siis nukkumaan väsyä pois. Ehkä jopa kuutamoluistelut tänä iltana ja fireworks!

Joka paikasta. Koskee mahaan=endometrioosi. Koskee pallean seudun ihoon=tattoo. Sit on tämä suunnaton tuska tämän mahan kans muuten. Se turpoo lähes samanmoiseks kuin laparoskopiassa tutkimuskaasulla ja sillon se oli hillitön rantapallo. Epämuodostunut sellanen mutta kumminkin. Sairassairassairassairas. Jos vaan pystys oleen vaikka yhden päivän miettimättä että koskee johonkin tai että maha ei turpoa tai ala kaasuuntumaan jokaisen suupalan jälkeen, ehkä sit saattais löytää parannuksen tien. Jos vaan pystys...

Onneks huomenna on ystävänpäivä. Saa rakastaa rakastaan ihan normisti plus vielä ystävänpäivän edestä. Eli hulluna! Ja kaikkia kaukaisia ystäviään. Siks kaukasia ko ne kaikki on kaukaantunut. Fyysisesti ja henkisesti. Ei vaan kykene tässä tilassa jatkuvaan kiihkeeseen yhteydenpitoon ja ei oo aikaa sellaseen tiiviiseen yhteydenpitoon kun joskus oli kun oli joko onneton tai sitten yksinäinen. Kummaa mutta niin arkipäivää.Toiset loittonee ja toiset vetäytyy, toisia koettaa kalastaa jollain ilveellä takas ja toisia koetti vaan jotenkin ei vaan pääse enään yhteiselle aaltopituudelle tai jotain. Outoa värinääkin on. Mutta ruotimiset sikseen. Suurempiakin huolia on nyt kun pitäs olla sata asiaa tehtynä töissä vaan kun eivät riipu minusta vaan muista joita saa muistuttaa ja muistuttaa ja muistuttaa ja silti jäävät tekemättä. Huoh. Aikaihmiset.

Niinpä. Miten sitä onkaan avuton. Mitään ei voi kun rakkaat sairastuu ja vanhenee ja sairastuu. On vain otettava se mitä tulee eikä eestä sätkiä vastaan. Turhaantuu vaan energiaa hukkaan. Mutta se että ihan rakkain sairastuu, se on hard to handle. Melkein too hard. Se tekee ensin kiukkuseksi, sitten äkäiseksi ja sitten todella huolehtijaksi. Elämä näyttää ettet sinä sitä hallitse vaan se hallitsee sinua. Pysy kyydissä.

Sellasta. Eipä kait tässä mitään. Sairastamista on yhdellä jos toisella suunnalla. Itse on niin epäkiitettävässä tilassa itsensä kanssa että se kai se aiheuttaa tämän tuskan. Missä on se huolettomuus elämästä joka jo vähän näytti olemassaoloaan elämässäni. Missä on se että jos jotain päätän niin sen myös teen. Missä on se kuri että ota nyt ittees niskasta ja lakkaa valittamasta ja tee muutos. En tiedä missä ne on ja niiden joka päiväinen etsintä ja perään haahuilu on turhauttavaa ja tekee elämästä vielä enemmän eksynyttä.

Missä se aurinko myös on. Siis se elämän sisäinen tai ihmisen sisäinen. Ulkona se jo välillä tulee käymään mutta haluaisin sen muuttavan meille, tai siiis minuun.

Olen ongelmaton. Niskassani ei ole mtn vikaa. Eikä polvessa. Etsi uus hiiri ja vaihda se vasempaan käteen. Sillä tämä kaikki kipu ja tuska ja kolotus kuulema häviää. Niinpä niin. Olenkin jo vain käynyt kohta 20 kertaa fysikaalisessa, saanut uuden pöydän, uuden tuolin ja ties mitä ja nyt tarviisin vielä uuden ergonomisen perushiirestä poikkeavan hiiren. Loppuuko tämä ikinä. Rasittavaa rankua jatkuvaan koko ajan jotain. Vaihdanko alaa vai hyväksynkö vain sen tosiasian että tästä jäädään pian jollekin sairauskyvyttömyyseläkkeelle tästä hiirityöstä kun ei tätä staattista rasitusta kestä näköjään. Kroppa alkaa hajota joka helvetin paikasta. On kolotusta ja rasitusta ja kipeää ja rampaa. On saatana kaiken lisäksi vielä hilsettäkin päässä ekaa kertaa elämässä, tässä ja just nyt. Näin juur. Niin ja tässä en ala edes mahasta tai selästä puhumaankaan. Piste.

Töistäkin kun on tullut valitettua aina ettei tämä ole motivoivaa ja ei saa vastuuta ja plaaplaaplaa niin nyt sit on kahden hommat tehtävänä ja sitä vastuuta. Muttei sen vertaa että vois itse oikeasti jotain päättää (tai ainakaan isompia asioita) vaan ne on toisen tehtävä ja sitä toista ei saa ikinä kiinni. Aina menossa. Tai sit se ei vaan halua jotenkin ottautua hommiin - väistelee. Deadlinet lähenee ja ressitaso kasvaa. Ja miten on ahistavaa tämä leväperäinen toimintametodi kun on tottunut hoitamaan asiat määräaikoihin mennessä.

Menen pois ja koetan rauhoittua.