Eilisen juhlinnan jälkeen, eipä juuri sanottavaa. Kun että ei se tuolla juomisella ja juhlinnalla tämä olo parane. Seura auttaa, mutta se jälkipyykki pitää ihan itse kärsiä ja kestää. Tuli totaalinen tympiintyminen baarissa hengaamiseen, ainakin eilisillalta. Miks siellä seison? Mitä sieltä luulen löytäväni? Onnen, ilon. Just! Sieltähän se löytyykin just. Miks sitä hauskaa ei voi pitää missään muualla kun saatanan baareissa ja kännissä! Ei sitä osaa ja näin se vaan on. Mutten haluaisi sen olevan noin.

Krapulassa on paha morkkistaa. Eilen oli jo tunne että tämä tapahtuu ja olisi pitänyt kuunnella itseään. Eikä vaimentaa sitä. Ehkä senkin oppii joskus, joku päivä. Kuuntelemaan itseään. Ja elää sen mukaisesti. Tehdä siten kun on parasta. Vaikka vaikeaa se kyllä on. Erottaa se että mikä on parasta pidemmällä aika välillä ja mikä on vain sellainen quick fix. Ja muutenkin oikeiden valintojen tekeminen. Mielenkiintoista seurata ihmisiä jotka ovat tehneet oikeita valintoja ja ovat onnellisia. Tai ainakin näyttävät onnellisilta. Miltä se onni näyttää. Ja miten se ihmiseen vaikuttaa.

Jospa sen joskus oppii. Ja löytää. Tuntee sen kun se onni kohtaa. Ja voi sanoa olevansa onnellinen. On sitä joskus ollut, vaan en muista että milloin. On sitäkin ollut. Fare share.

Nyt mää tsekaan tuota Collateralia ja ootan että Sanchos tulee yöjunalla yökylään ja tuo jo esimakutuliaisia Ikeasta. Tai ihan maksettua tavaraa se on. Hyötykäyttöön. Ei mitään krumeluureja.

PS: Ja kyllä sen tuntee kun tämä apatiavaihe elämässä iskee. Ihan normaalia tää on. Hormoonit tän tekee. Mutta siihen lisättynä rapula ja muu elämäntila, soppa on valmista keitettäväksi.