Päivä haaleassa vedessä, tai olotilassa tai miten sen nyt ottaa ja sanois. Piiiiiitkästä aikaa vähän "kiire" töissä ja ihan tuskissaan siitä. Sekä tuskissaan siitä päätöksestä, joka ehken huomenna tai viikonloppuna pitää tehdä, jos uusi ura urkenee toisaalla. Se tuska kertoa että mää taas meen. Ja se vastuun kantaminen siitä. Ja onko se edes järkevää. Meneekö maine tässä kaupungissa ja kohta ei enää töitä saakkaan. Tai ajattelevat että mikä tuossa ihmisessä on vikana kun se ei pysy yhdessä paikassa vaan laukkaa kukasta kukkaan. Jääkö se tännekään vai lähteekö se taas kohta kun eteen tulee jotain "kiinnostavampaa" - ainakin sillä hetkellä. Inhoittavaa oloa siitä. "Valehdella", kun ei halua vielä kertoakkaan jos sitä lähtöä ei tule. Ja että sitten on juurikin näihin aikoihin keskusteltu työpaikoista ja työvoiman liikehdinnästä tässä kaupungissa samaisissa toimistoissa ja on tehty tarjouksia ensi syksylle ja luotettu minun läsnäoloon, kuinkas muutenkaan. Kun en ole antanut aihetta olettaa muutakaan. Kamalasti ajatuksia, että valitsisivatpa jonkin muun, tai ottaisivatpa vaikka kaiman niin se pääsis pois tuolta "pahasta". Ja minä pääsisin helpommalla kun ei tarvitsisi puhua ja taas joutua puheen aiheeksi ja silmätikuksi. Ja toisaalta olisin halukas uusiin haasteisiin, koulukin alkaa syksyllä ja se olisi aika perfect juttu kaikkinensa. Mutta mitäs sitten? Entäs jos sekään työpaikka ei ole sitä mitä haluan. Tai siis se ala. Mitä minä tältä elämältä ja eritoten siltä työelämältä haen? Eikö mikään olekaan nyt sitten sitä oikeaa. Miksi kaikki muut tuntuvat löytäneen sen oman juttunsa. Miksi minä en vain ole tyytyväinen siihen mitä minulla on jo, vaan haikailen aina sitä jotain muuta - uudempaa ja coolimpaa ja hauskempaa ja ties mitä. Siellä olisin taas aivan nollapisteessä, en tietäisi mistään mitään. Nykyisestä työstä jo alkaa pikkuhiljaa vähän päästä jyvälle, paino sanalla vähän. Tyhmä olo on kyllä päivittäin vaan siihen kai on jo tottunut jo niin ettei sitä noteeraa. Antaa vain tulla kaikki mitä tulee. Täydellinenhän en ole, enkä ole vielä aikoihin. Mahtikaikkitietäjäinsinööritpähän vaan on sitä. Ne tietää kaikesta kaiken ja osaa hurjana. Ne on jo pitkään tehneet kaikkea ja menevät eteeenpäin asioissa tuhatta ja sataa, joissa minä tarvitsen aikaa sulattaa. Edes vähän pidempään kuin sen kymmenen sekunttia. Tiedän että se osaaminen tulee joskus mutta tuleeko se jos koko ajan vaihtaa "alaa" ja etsii sitä oikeaa paikkaansa elämässä ja yleensäkin.

Haaveilin tänään lähteväni Amerikkaan Sirun luo. Suunnittelemaan jotain. Siru sisustaisi ja minä arkkitehtoroisin. Opiskelisin vain maestroksi siinä ensin. Tai edes vähän tietävämmäksi. Ehkä SUURI irtiotto kaikesta olisikin paikallaan. Kamat kasaan ja Ouluun. Tai Helsinkiin. Tai Amerikkaan. Alkaisi selvittää tätä vyyhtiä jotenkin. Yksinhän siellä olis, maalimalla vaan aika yksin sitä on nytkin. Ei ole kenen kanssa jakaa iloja ja suruja eikä ketään kenelle puhua. Että kuuletko miten ihanasti Marko nytkin laulaa Sleeppiä. Tai että hitsi että tuo alakerran pesukone on aika hieno. Se piippaa tervehdykseks ja kukkuu kuin käki kun on valmis (isällä on samanlainen- tunnistin äänestä). Tai että joku jonka kanssa puntaroida että mitä helvettiä mä teen näiden työkuvioiden kanssa. Paras olis jos joku sanois että tee näin, mutta eihän se niin toimi ja kyl mä sen tiän vaan olis kiva kun joskus joku tekis ne vaikeet päätökset sun puolestasi. Ja olis joku jolle itkeä vaikka ikäväänsä isään tai itkeä ikäväänsä ihmissuhteeseen. Katoin just tuota yhtä kolmosen sarjaa ja siinä taitaa tapahtua just vähän niinkuin mun elämästä asioita. Mä olen seukannut lähes koko elämäni. Taisin aloittaa jo 12-vuotiaana kaikenlaiset häsläämiset vastakkaisen sukupuolen kanssa ja siitä lähtien sitä on riittänyt. Enemmän ja vähemmän. Aina vähän enemmän. Yleensä aika pitkään, siten että kiintyy toiseen ja että joutuu nöyrtymään surun edessä ja tietää tehneensä jälleen kerran virheen elämässään. Joku on aina ollut siinä, turvana ja tukena, seisomassa tuulessa yhdessä. Onnistuneesti tai epäonnistuneesti. Nyt tässä katsoen, epäonnistuneesti. Kivaakin on ollut, vaan en muista milloin. Tai muistan minä vaan en halua myöntää. Miksi ei ole ottanut sitä mitä on ollut tarjottimella annettuna? Pitääkö se olla aina se jahti päällä, etsiä sitä parempaa. Ja sit kun sen saa, sitä kestää vaihtelevalla menestyksellä. Jotain pidempään, jotain vähemmän pidempään. Sit se taas alkaa. Etten ole tähän ja tähän tyytyväinen ja haluan että olet näin ja noin. Tai eipäs, se taitaa alkaa het alkumetreillä. Eikö tehtäis niin kuin minä tämän ajattelin. Aijaa, eikö tehdä. No ei sitten, minä suutun. Tai vastaavasti sitten, oih suuri allah, teen juuri kuten te vain haluatte. Ja vähän enemmänkin vielä. Kumarran jalkojenne juureen ja palvon maata niiden alta.

Että sellaista. Eihän tätä jaksa itsekkään enää lukea, saatikka sinäkään siellä. Pitää vaan kirjata näitä ajatuksia ylös silloin kun niitä tulee ja nyt niitä tuli tuollaisia. Ajatuksen juoksu lähti yhdestä jutusta ja johti toiseen. Niihän se meni ja menee. Ja kelloa katsottuani huomaan että a) ne pyykit odottaa siellä käkikellokoneessa b) en ole suihkutellut vielä ja aioin jälleen kerran olla ajoissa nukkumassa. Kuinkahan senkin taas käy?