Käsittämättömän. Miettii että mitähän olis tänään tapahtunut ja sittenkään ei mitään niistä merkityksettömistä tapahtumista osaa nostaa tärkeäksi, niin tärkeäksi että se kannattaisi otsikoksi asti nostaa. Ettei se saisi liikaa huomiota ja olisi liian merkityksellinen.

Aamulla heräsin literally hikilammikosta. Paita märkä, tukka märkä, housutkin märät. Vähän oli hiki tullut nukkuessa joo. Kai se auttoi, se hikoilu, kun kuume hävis. Hävispä hyvinkin. Kurkku vähän kipeä, tai jonkin verran ja silmään vähän kangertaa. Olin aamun töissä kun odottelin että pääsen lääkärille. Se tsekkas yhden jos toisenkin kohdan. Lääkettä antoi varmuuden varalle että jos pahenee, niin sit voi alkaa niitä popsia ja levitteleen silmiinsä. Mutta vielä ei siis hälyttävää ollut. Sain lähetteen fysikaaliseenkin, kun vain raskisi mennä. Hartia on ihan sikajumissa ja se todella kiusaa ja siihen koskee. Ehkä menenkin hyvinkin pian. Itseensä sijoittaminen vain on sitä vaikeinta.

Nytpä olen sitten vain chillaillut kotosalla. Uskomatonta että on voinut maata sängyssä lähes koko päivän. Eihän sitä mikään estä muutenkaan, mutta jotenkin se on niin erilaista viikolla ja sairaana. Ikään kuin olis lupa levätä. Ja lupaa ei ole jos ei oo sairas. Ja viikonloppuisin pitää muka aina saada jotain aikaseks, eikä sitä nyt voi aikaansa "tuhlata" magoilemalla. Ei sentään. En ainakaan osaa sitä tehdä. Nytpä olikin mahti kirja, joka kyllä vei mukanaan niin että oksat pois. En ole lukenut yhtäkään kirjaa pitkään aikaan, kun ennen tapasin lukea koko ajan! Aina yks kirja menossa ja toista heti putkeen kun edellinen loppui. No, se on nyt luettu ja seuraavaan osaan siirrytty. Hain tänään siis ne kirjastosta ja ah, miten suuri pettymys olisikaan ollut ensimmäisen kirjan loppumisen jälkeen jos ei olisi ollut mistä jatkaa. Loppui nimittäin niin kesken tarinan että.

Harmittavaa miten vähille jooga on jäänyt tässä viime aikoina. Viikko välissä ei näytä olevan mikään ihme. Se on todella harmittavaa. Jo senkin takia että kun ostaa kuukausikortin, niin siitä menee hukkaan pitkät pennit kun ei syystä jos toisesta saa itseään sinne shalalle. Tänään ja eilen jäi väliin sairastelun takia, tiistaina lupasin itselleni vapaan siitä, mutta kuinkas kävikään. Jäipä sitten loppuviikkokin käymättä. Jospa sunnuntaina olisi jos sen verran voimissaan että pääsisi mukaan ah niin ihanaan sunnuntaiaamun harjoitukseen.

Ja se on se prkleen helluntaiviikonloppu edessä. Heilan etsintää. Taikauskoisena sitä nyt sitten miettii että jos sitä ei löydä sitä heilaa nyt, niin ei sitten löydäkkään, koko kesänä tai ikinäkään. Ja silloinpahan niitä just varmasti kuules löytyykin ko lähtee oikein ettimään. Tavatonta. On tämä tyhmää. Minusta kenellekään oikeesti ole edes mitään iloakaan, surua ja tuskaa vaan. Miks halajan edes ketään. Yksinäisyyden tuskissanikohan. Varmaankin. Ja olishan se kiva kun olis joku jonka kanssa tehdä asioita, kun kaipaan sitä. Että olis joku, johon luottaa ja jonka varaan vois asioita laskea. Mun pitäs alkaa laajentaan ystäväpiiriäni ja olemaan avoimempi ja parantaa myös välejä niihin vanhoihiin rakkaisiin ystäviin. Joita ei näe ikinä ja jotka kumminkin tuntevat minut ja ymmärtävät asioita jos toisia. Ja kaiketi myös välittävät. Mä haluisin päästä tästä alemmuuskompleksista eroon. Haluaisin todella. Että mulla ei oo ketään ja kukaan ei musta välitä ja että kaikilla on kaikkin niin saatanan hyvin paitsi mulla. Kuulostaakin tänne kirjoitettuna niin kornilta, vaan ei se itse miettiessä siltä tunnu. Ja perhekin olisi kiva "omistaa". Sellainen, jonka eteen ei tarvitsisi tehdä mitään, vaan se vain olisi siinä. Ja tekis niitä perheeseen kuuluvia asioita. Ja tukisivat nyt kun tarvis sitä tukea. Eivätkä rypis omissa oloissaan ja iloissaan tai suruissaan. Eivätkä aina ajattelis että sillä menee varmaan tosi hyvin nyt kun se ei kerta soita. Kyl se pärjää ko on se aina pärjännyt. Varmaan se pärjääkin, siitähän ei oo kyse. On se saatana ollut opittava pärjäämään siitä nelitoistavuotiaasta asti, ko ei oo vaihtoehtoja ollut. En olis sitä taakkaa halunnut alkaa silloin vielä kantamaan, vaan eipä jäänyt vaihtoehtoja. Ja kun esitti sitä että pärjäähän tässä ja hei tämähän on koolia, niin sit ne vaan huokais helpoutuksestaan että kyl se pärjää. Se on jo iso tyttö. Kattokaa ny! Halluis kiukutella ja heittäytyä muiden huollettevaksi vieläkin, varmaankin juurikin noista syistä. Että joku kantais joskus sen saatanan vastuun, ku minusta tuntuu etten aina jaksa. Enkä haluaisikaan. Vaan nämä on kortit jotka on jaettu ja muuta ei voi. Itse voin koettaa jotain muuttaa, mutta se on niin saamarin vaikeeta ja hankalaa ja tuskaista. Eikä kärsivällisyys tahdo riittää. Ei todellakaan. Haluaisin elää huoletonta elämää ja ennen kaikkea tuntea onnellisuutta. Itsekseni tai jonkun kanssa tai jotenkin edes. Löytyykö se ikinä tai mistään, se jää nähtäväksi.

Musica: HIM - uneasy listening vol. 1 - aivan loistavaa. Me loves. Tahtoo nähdä taas Villen livenä :) HANNAAAA!!
Literature: Philip Pullman - Kultainen Kompassi - suurenmoista fantasiaa ja tarinan kerrontaa.