...fyysisesti. Siis kuvottaa. On kuvottanut jo lähes koko päivän. Joogattu, lenksattu, töitä tehty, tomerapeppupäivä. Ja silti naama roikkuu väärinpäin. Too much bad shit happened today. Shit ainakin jos ei niin bad. Olispa kiva ottaa sneak peak tulevaisuuteensa. Ihan vaan vaikka syksyyn. Onko tämä sitten yhtään parempaa. Onko parempi asua, olla, elää. Onko. Onko vielä yksinäistä, tahtomatta vai tahdottuna? Jatkuuko se pitkäänkin. Pitääkö se muuttaa asumaan sinne missä perhekin asuu, että olis lähellä ihmisiä, jotka välittää sinusta (kaipa ne sitä tekee). Vai onko näin just hyvä. Olla sieltä pois. Vai pitääkö lähtee vielä kauemmas. Et olis hyvä. Vai jäädä just tähän. Voisin jäädä. Siis just tähän. En ole yhtään töihinmenotuulella huomenna. Siis valmiiks sen tiän jo. Maanantaihan se tietty on taas sekin. Itkun pillitystä vähän väliä. Mitään sanomattomista syistä. Ja syistäkin. Ilmoittaudun vaihdemaan päitä jonkin huolettoman ihmisen kans päiväks, vaikka vain päiväks. Kiitosh.
Ei jaksa iloita mistään ei. Ei vaikka yrittää. Toisaalta, miks pitäskään. Miks ei saa jäädä olemaan kärttyinen, huonotuulinen, apaattinen. Miks pitää vaan jaksaa ja miks pitää vaan suoriutua kaikesta. Miks miks miks? Miks pitää sietää muita ihmisiä silloin kun niitä ei vaan jaksa sietää. Miks pitää mennä teeskentelemään ja olemaan ystävällinen kun ei sitä ole. Thank kaad etten istu jossain asiakaspalvelutiskillä. Huoh. Siinä en voisi inhota rauhassa. Nyt voin ainakin vetää luurit päähän ja paeta sinne. Jos ei puhelin soi tai joku ääliö rankuta jotain selän takana. Ehditkö, teetkö, oletko nähnyt sitä ja tätä, minne se meni, menetkö sinne kun minä en itse viitsi!

I've had it!