Olkaattenhyvät!
Oikeesti ei kyllä oikein ole aihetta juhlaan. Alamäkivaihe menossa. Tai oli ainakin eilen. Krapula ei näytä sopivan minulle. Tai se alkoholi. Se vääntää mun aivoja "väärään" suuntaan. Tai jotain siellä tapahtuu, kun se morningafter on aika kamala yleensä - henkisesti. Tai no, itseäänhän sitä vaan voi syyttää. Itse menee hekumoimaan aivoissaan ja sitten vielä typeryyksissään antaa vallan sille tunnepuolelle ja se järkipuoli aivoista jää ruikuttamaan taustalle. Miten ihmeessä ne saa balanssiin. Ettei toimis vain miten sydämessään tuntee. Tai että se järki olis edes hitusen voitolla, ja se sanois että "herää nyt jo hyvä ihminen, you are being pathetic". En tiä. Mulla on tainnut tuo aivovamma olla jo koko nuoruusiän sekä nyt jo varttuneempana taidan potea samaista vammaa. Aina se on mennyt noin että tunteella mennään ja sit näpit palaa. Kamala höyry päällä ja en näe mitään järkevää, enkä osaa ajatella ja miettiä kahta minuuttia. Ei, pitää mennä suinpäin kaikkeen. Mä taidan oikeesti olla sellainen kaikkimulletänneheti-tyyppi. Mun pitää saada just se mitä haluun ja vähän äkkiä. Ja mikä kamala itku ja hampaiden kiristys jos ei suunnitelmat toteudukkaan. Egoni on saamarin suuri ja en vain sitä tunnista - saatikka tunnusta. Ja ongelma onkin siinä etten osaa muuttua. Teen kaiken samoin kuin ennenkin. Koska olen niin tapojeni orja, koska se on niin tuttua ja turvallista ja ei tarvitse muuttaa itsessään mitään. Siksi teen niin kuin teen. Osaan sen. Muuta en. Onhan tässä se tietty positiivista, että tunnistan tämän. Ennen tunnistin sen vasta kun oli jo liian myöhäistä. Tai no yrityksen ja erehdyksen kauttahan tähän aina päädytään. Että mitäs teenkään väärin. Kun aina sattuu ja käy samoin. AINA. Masentavaa :(
Ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki. Se kai se on sitä raskainta kestää. Kun yks hetki olet onnesi kukkuloilla ja the next minute mennään alas niin että korvissa soi ja kohisee. Ja miten se voi tulla puun takaa se fiilis. Ja miten se ottaakin vallan. Raivoa ekkuna ja sit alemmuus ja huonominäfiilarit ja ties mitä. Ahistaa huomata että on oikeesti about kymmenen vuotta kavereitaan vanhempi ja kaikkia muitakin ihmisiä. Tuolla baareissa sen kyllä huomaa. Siellä ei pyöri kuin nuoremmat ja ne jotka on kotoaan pakoon päässeet tai sitten karanneet. Ja sitten siellä on näitä raukkoja kuten minä. Etsimässä onnea. Hah. Voi siellä olla hauskaa, mutta en ole oikein koskaan ollut baarissa vain pitämässä hauskaa. Vai olenkohan? Olen kyllä varmaankin. Nyt vain tuntuu että vänkään sinne mukamas onnen perässä ja kumminkin löydän sieltä vain sen epäonnen ja todellisuuden jonka tiesin mutten halunnut sitä katsoa. Onhan se kiva käydä ulkona, mutta kun se tässä tilassa näkyy tuottavan enemmän tuskaa kuin sitä pitkäkestoista hauskuutta ja iloa ja onnea. Onneks tulee kumminkin aina sentään edes lähdettyä ulos asunnosta, vaikkei tekis mielikään. Kun ei se "onni" näy löytyvän täältä kotoakaan. Ainakaan aina. Tänään pikkupilkahdus siitä kyllä tuli. Laittelin sadannen kerran huonekaluja uusille paikoilleen ja se oli oikeastaan aika mukavaa. Kunnes puhelimessa vähän puhuttua meni vähän fiilikset, mutta kumminkin. Se toi iloa ainakin. Se minua myös vaivaa etten voi löytää asioista onnea ja iloa enkä ainakaan voi myöntää sitä. Pessimismi on mottoni. On ollut ainakin. Siitä pitäisi vain päästä eroon. Että joka pienestäkin asiasta löytyisi jotain joka olisikin positiivista. Koetan sitä viljellä ja helposti neuvon siinä muita, mutta itse en osaa sitä näköjään toteuttaa. Enkä osaakkaan. Onkohan jokin juttu mennyt nuorempana tai lapsena pahasti mönkään, jonka takia elän aina siten että ei parane kauheasti hehkuttaa, kun maailma romahtaa kumminkin. Literally. Koskee kaikkia elämän asioita. Ei passaa nousta onnen kukkuloille ettei sitten tulla pyllymäkeä ja mahaluisua takas surun laaksoihin. Koska kun ei nouse niin korkealle niin ei sitten tipukkaan korkealta. Näin elelin. Ja elän vieläkin, mutta koetan muuttaa sitä. Ankarasti. Eikä se aina onnistu ja muistukaan mieleen. Ja vie siis aikaa, joten bear with me.
Puheripuli iskee, kun on parit päivät hiljaa. Pitää liueta. On jo myöhä. Univelka saa myös asiat näyttämään pahemmalta kuin ne ovatkaan. Hrrh.
PS: Amy Winehouse on aika hyvä. Ja muutakin uutta on kuuntelussa. No se Chris Daughtry tuli jo aiemminkin mainittua. Se on nam se.
Oikeesti ei kyllä oikein ole aihetta juhlaan. Alamäkivaihe menossa. Tai oli ainakin eilen. Krapula ei näytä sopivan minulle. Tai se alkoholi. Se vääntää mun aivoja "väärään" suuntaan. Tai jotain siellä tapahtuu, kun se morningafter on aika kamala yleensä - henkisesti. Tai no, itseäänhän sitä vaan voi syyttää. Itse menee hekumoimaan aivoissaan ja sitten vielä typeryyksissään antaa vallan sille tunnepuolelle ja se järkipuoli aivoista jää ruikuttamaan taustalle. Miten ihmeessä ne saa balanssiin. Ettei toimis vain miten sydämessään tuntee. Tai että se järki olis edes hitusen voitolla, ja se sanois että "herää nyt jo hyvä ihminen, you are being pathetic". En tiä. Mulla on tainnut tuo aivovamma olla jo koko nuoruusiän sekä nyt jo varttuneempana taidan potea samaista vammaa. Aina se on mennyt noin että tunteella mennään ja sit näpit palaa. Kamala höyry päällä ja en näe mitään järkevää, enkä osaa ajatella ja miettiä kahta minuuttia. Ei, pitää mennä suinpäin kaikkeen. Mä taidan oikeesti olla sellainen kaikkimulletänneheti-tyyppi. Mun pitää saada just se mitä haluun ja vähän äkkiä. Ja mikä kamala itku ja hampaiden kiristys jos ei suunnitelmat toteudukkaan. Egoni on saamarin suuri ja en vain sitä tunnista - saatikka tunnusta. Ja ongelma onkin siinä etten osaa muuttua. Teen kaiken samoin kuin ennenkin. Koska olen niin tapojeni orja, koska se on niin tuttua ja turvallista ja ei tarvitse muuttaa itsessään mitään. Siksi teen niin kuin teen. Osaan sen. Muuta en. Onhan tässä se tietty positiivista, että tunnistan tämän. Ennen tunnistin sen vasta kun oli jo liian myöhäistä. Tai no yrityksen ja erehdyksen kauttahan tähän aina päädytään. Että mitäs teenkään väärin. Kun aina sattuu ja käy samoin. AINA. Masentavaa :(
Ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki. Se kai se on sitä raskainta kestää. Kun yks hetki olet onnesi kukkuloilla ja the next minute mennään alas niin että korvissa soi ja kohisee. Ja miten se voi tulla puun takaa se fiilis. Ja miten se ottaakin vallan. Raivoa ekkuna ja sit alemmuus ja huonominäfiilarit ja ties mitä. Ahistaa huomata että on oikeesti about kymmenen vuotta kavereitaan vanhempi ja kaikkia muitakin ihmisiä. Tuolla baareissa sen kyllä huomaa. Siellä ei pyöri kuin nuoremmat ja ne jotka on kotoaan pakoon päässeet tai sitten karanneet. Ja sitten siellä on näitä raukkoja kuten minä. Etsimässä onnea. Hah. Voi siellä olla hauskaa, mutta en ole oikein koskaan ollut baarissa vain pitämässä hauskaa. Vai olenkohan? Olen kyllä varmaankin. Nyt vain tuntuu että vänkään sinne mukamas onnen perässä ja kumminkin löydän sieltä vain sen epäonnen ja todellisuuden jonka tiesin mutten halunnut sitä katsoa. Onhan se kiva käydä ulkona, mutta kun se tässä tilassa näkyy tuottavan enemmän tuskaa kuin sitä pitkäkestoista hauskuutta ja iloa ja onnea. Onneks tulee kumminkin aina sentään edes lähdettyä ulos asunnosta, vaikkei tekis mielikään. Kun ei se "onni" näy löytyvän täältä kotoakaan. Ainakaan aina. Tänään pikkupilkahdus siitä kyllä tuli. Laittelin sadannen kerran huonekaluja uusille paikoilleen ja se oli oikeastaan aika mukavaa. Kunnes puhelimessa vähän puhuttua meni vähän fiilikset, mutta kumminkin. Se toi iloa ainakin. Se minua myös vaivaa etten voi löytää asioista onnea ja iloa enkä ainakaan voi myöntää sitä. Pessimismi on mottoni. On ollut ainakin. Siitä pitäisi vain päästä eroon. Että joka pienestäkin asiasta löytyisi jotain joka olisikin positiivista. Koetan sitä viljellä ja helposti neuvon siinä muita, mutta itse en osaa sitä näköjään toteuttaa. Enkä osaakkaan. Onkohan jokin juttu mennyt nuorempana tai lapsena pahasti mönkään, jonka takia elän aina siten että ei parane kauheasti hehkuttaa, kun maailma romahtaa kumminkin. Literally. Koskee kaikkia elämän asioita. Ei passaa nousta onnen kukkuloille ettei sitten tulla pyllymäkeä ja mahaluisua takas surun laaksoihin. Koska kun ei nouse niin korkealle niin ei sitten tipukkaan korkealta. Näin elelin. Ja elän vieläkin, mutta koetan muuttaa sitä. Ankarasti. Eikä se aina onnistu ja muistukaan mieleen. Ja vie siis aikaa, joten bear with me.
Puheripuli iskee, kun on parit päivät hiljaa. Pitää liueta. On jo myöhä. Univelka saa myös asiat näyttämään pahemmalta kuin ne ovatkaan. Hrrh.
PS: Amy Winehouse on aika hyvä. Ja muutakin uutta on kuuntelussa. No se Chris Daughtry tuli jo aiemminkin mainittua. Se on nam se.
Kommentit