Eipä ihmeitä tänään. Kävin työhöntulotarkastuksessa toteamassa että olen kelvollinen tekemään työtä nyylundilla. Kuulot ja sen sellaset perusjutut tsekattiin. Ei oo verenpainetta, ei oo kolesterolia, ei oo mitään vikaa. Eli jos jostain kolottaa ja ahistaa, vika sitten lienee päässä. Siis jos huippaa, tai koskee tms. En tiä. Eipähän ne heti löydä mitään vaikka ettisivätkin.

Hain myös samalla retkellä kyynärsauvat leikkauksen jälkeiseen olotilaan. Aika outoa. Alkaa hahmottua fakta päässä että piruvie, mää oon maanantaina pirun kipeen polven kans kotona. Ja mihinkään ei pääse. Pitäs muuten varmaan käydä kaupassa sunnuntaina jo valmiiks ja silleen. Ko nyt sitä on sitten yksin kotonaan ja selvittävä yksin, ko ei oo sitä toista osapuolta enää. Joka auttais tarpeen tullen ja tekis juoksevat asiat ja auttais ja palvelis ja plaaplaaplaa. Sinkkuuden ihanuuksia. Ei kai ne päästä edes sieltä operaatiosta yksin kotiinkaan, pitäs olla joku sinä iltana vahtimassa etten heitä veiviäni. Vaan miten sen järjestät. Lääkityksestä sekona haluaa vaan omaan sänkyynsä sairastamaan ja olemaan sairas.

Illalla koutsasin kaveria vähän piirustusohjelmassa ja siinä lomassa vähän sai tsättäiltyä kuulumisiakin. Tämä siis tapahtui livenä, in person. Olipa mukava nähdä häntäkin kotioloissaan. On ollut vähän uncomfortable olotiloja vuosien varrella ja se on vaikuttanut olotiloihin, vaan nyt oli aika leppoisa käydä. Ihanasti sisusteltu koti ja kaikkee. Maalailee aikansa kuluks ja silleen. Oikeen alan on hän löytänyt, olenkohan minä. Tekninen, sääntöjen orja. Luovuus nollassa. Ideat vähissä. Silmät puoliummessa.

Pahinta päivässä: sureva kaveri, jota haluis auttaa omalla tavallaan vaan se ei nyt onnistu. Auttaa näkemään faktat oikeassa valossa tai sitten koettaa tukea sitä toista valoa. Emmä tiä. Toisten elämään ei pitäs puuttua, mutta miten sitä kattoo sivustakaan. Ei voi mitenkään. *syvä huokaus*

Väsymys ei ole kiva kaveri. Se tappaa kaiken kivan.