Tekis mieli kirjoilla niin perkeleesti. Vaan mitäpä se auttaa ja onhan se rumaa ja sopimatonta käytöstä oppineelle. Näinpä juuri.

Kaikenlaista erilaista vitutusta (no tuli sitten sanottua se ruma sana). Ihmisongelmia ja ihmis ongelmia. Eipä mtn kenellekään muulle kovin kummoista, minulle vain niin iso asia. Paska sama pää kesät talvet, vuodesta toiseen. Uskoo ja toivoo ja suurentelee, ottaa kaikesta irti kaiken ja toivoo ja uskoo ja pettyy. Voi, tätä on tehty niin monesti että. Miten se voikaan olla niin että tekemättä jättämiset voi viedä noin maton jalkojen alta. Tuohon lienee parasta jotenkin perehtyä. Kaipa sieltä jotain saattaisi selvitäkin. Kun vain pääsisi asian ytimeen asti joskus.

Miks se on niiiiiin tärkeetä mitä muut ihmiset sanoo ja mitä ne on susta mieltä ja miten ne asiansa esittävät? Miks kaiken pistää likoon noita sanoja odottaessaan? Miks ei kelpaa itelleen sellasena kun on. Koska sehän se on se pahin. Se oman itsensä arvostus/arvostelu. Koko ajan etsii ja hakee hyväksyntää ja kannustavia sanoja ja lauseita kun samalla ei osaa hyväksyä itseään sellaisena kun se on. Just ne ihrat ja selluliitit ja ajatukset ja mietteet. Ne on osa minua ja sellainen minä olen. Kova on mietintä myös siitä että mikä on sitä minua ja mikä on tullut olosuhteista. Siis sellaisia käyttäytymisjuttuja mitä en haluaisi olevan. Syytänkö niistä olosuhteita ja samalla en ota itse vastuuta tekemistäni. Vai haluanko vain olla joku aivan muu kuin olen. Eli en hyväksy itseäni tällaisena kuin olen. On tästä olotilasta pääseminen helpotus, jahka se päivä joskus koittaa. Ja toisaalta suru. On niin tottunut olemaan tällainen koko elämänsä että se voi ollakin muuten se syy miks en muutu. En osaa ja kuten kaikessa muussakin, takerrun vanhaan ja tuttuun. Ja uskomatonta mutta totta, se märehtiminen on joskus vain niin paljon helpompaa kuin olla happy ja iloinen ja onnellinen ja positiivinen. Siinä mulla on petraamista mutta samperi että se on vaikeeta. Nähdä asiat positiivisestikin. Ihan oikeesti. Kuulostaa maaliman tyhmimmältä asialta, mutta mulle se ei sitä ole.

Tällainen minä olen. Ongelmine päivineni. Kuinka halajan usein olevani kaikkea muuta kuin olen ja samalla taas kerran sivuutan tsäänssit muuttaa itseäni "parempaan" suuntaa. Haikailen vain asioiden perään näkemättä what is real and what is not. Ja nimenomaan se energia menee siihen haikailuun eikä siihen itseen. Minäminäminä. Nyt jos koskaan olis aika olla itsekäs ja alkaa tykkäämään tästä MINÄSTÄ. Siitä se pitäs tykätä ja sitä se pitäs rakastaa, eikä ketään muuta. NO joskus varmaan muutakin/muitakin, vaan minua. Miks en salli itselleni mitään vikoja, mitä sallin muille. Miks en hyväksy itseäni tällaisena, kun hyväksyn muut.

Miksi?