Sitähä se, sietämätöntä keveyttä. Asiat olis niinku hyvin (jonkin mielestä saamarin hyvin) ni eiku pitää vaan vääntää draamaa omasta päänsä sisästä. Mä alan oikeesti olla kohta sitä mieltä että mul on jokin vaurio noissa tunneasioiden kohdissa aivoissa. Jotkut tietyt tapahtumat voivat olla taustalla tähän tiettyyn käyttäytymismalliin vaan ko en oikein tiä että mitkä ja onko ne ne ja onko niistä oikeesti ollut haittaa jne. Ääää, tää on ihmeellistä tutkiskeluvaihetta ny tää elämä. Jatkuvaa.
(Huomio, silmieni edessä leijuu pölyhiukkanen tietämättönä tästä sietämöttämästä keveydestä ja etsii jotain kiinteää kohtaa mihin asettua. Oliskohan siivouksen aika vai hä).
Eniveis. Tutkin constantly itseäni ja käyttäytymisiäni ja vaikutusta muihin ihmisiin jne. Koetan parantaa tapojani ja olla parempi kuin ennen. Silti sorrun samoihin mogiin kuin aina ennenkin. AINA ennenkin. Tunnistan sen jo. Olenko nyt siis aikuinen kun tiedän tekeväni asioita tyhmästi tai väärin tai jotenkin eri tavoin ? Vai olenko vain jotenkinsa oppinut virheistäni? Just. Enpä vallan usko tähän. En muista yhtään miltä tuntui kun tämä vaihe edellisen kerran oli menossa elämässä. Oliko se samaa säätöä ja vääntöä ja itsensä kanssa kamppailua. Ei voi muistaa ei. Tai sit vaan ei HALUA muistaa ja siksi ne ei muistu mieliin. Emmä vittu tiä. Aaah. Valitivalitivaliti.
Elämä on oikeesti suht hyvin. Itse pitää aiheuttaa tätä draamaa siihen. Desperate Housewifeksissa oli tästä juttua maanantaina että ko joku tilitti Susanille että eikös se osaa elääkään elämäänsä ilman tehtyä draamaa, ni oonks mä niinku sit samanmoinen. Pitääks se vaan vääntää se elämä päälaelleen että vois saada huomiota. Pitääks siitä tehdä aina aika-ajoin säälittävää ja itkuntuhruista että...jotain (mitä en tiä).
Olenko jäänyt vähälle huomiolle lapsosena ja eri toten teenagerina. Olenkohan. Olenkohan hieman siitä saanut kasvuiässäni kärsiä. Siitä että kaverit kusee ja puukottaa selkään ja tarttee draamaa että saa huomioo. Ja ei saa ilmaista itseään haluamallaan tavalla kenellekään ja sit sulkeutuu ja lakkaa osaamasta tehdä sitä olleskaan. Osaa olla tuppisuuna, sen mä osaan ja oon ihan vitun hyvä siinä. Muut meistä ei oo joten se on vain mun spessujuttu. Ihan kuin olisin eräs Heroes-sarjasta - the girl whit special skill. She can be silent! Ooh mama. Että onkin hyvä ominaisuus se.

Ihan sekopäätekstiä tänne tuli ny. Emmä ees tiä olinko tätä mieltä kun tähän istahdin kirjoittamaan ja onko tätä ees viisasta julkistaa vaan teenpä sen silti kun en usko sensuuriin. Eli tästä voi varmaan jotain oppiakin sitten kun seuraavan kerran onnistun tän joskus tulevaisuudessa lukaisemaan.

Ni että eikö se oleminen olekin niin sietämättömän keveetä!