Olen lomalla. Joka päivä mietin että miten saan tämän kahden viikon loman tuntumaan kuin kuukaudelta, kenties jopa kahdelta. Huolehdin päivät siitä miten tämä kohta loppuu ennen kuin on edes kunnolla alkanutkaan. Pitäs ehtiä nukkua ja pitäs ehtiä chillailla. Vaikka mitä muutakin. Vaan ei oo aikaa. Tunnit kuluu ja minuutit vilisee (oispa sama ajanjuoksu kun oot töissä). Tänään koetin nukkua hanin töihin lähdön jälkeen ja se mitään kunnon unta ollut. Ihmeellisiä valveunia ja häröilyjä. Torkun siirtämistä toisensa jälkeen. Ja sit kun sieltä nousi niin missä se virkeys oli. Tipotiessään. Gone with the wind. Tai jotain. Kamala apatia ja turtumus. Katsoin yhden alakuloisuuden multihuipentuma leffankin tuossa aamupäivätuimaan ja tän siitä saa.

Ni että näin sit tänään. Ei oo inspiraatiota tehdä mitään. Ei jaksais lähteä kentälle kiertämään kenties sateeseen (kun kelithän ei tietty nyt lomalaista suosi, ei pääse edes rötväämään ulos ja aurinkoon, nounou, sisäkelejä pitelee) ja moneks tunniks. Toivon että alkais kaatosade ettei tarvis nyt just lähteä. Että sais vaan olla. Mua väsyttää ja koska tää ei oo fysiikasta johtuvaa (veret mitattu ihan just viime viikolla) niin kai tää on sit jotain henkistä. Kovaa on tuo rasitus tuostakin harrastuksesta mut pitäskö sen muka näin vetää saamattomaks! Emmä tiä. Vallan en. En oo personal trainer joka kenties tietäisi. En ole supervirkeä joka jaksais nyt ettiä infoa ja olla noheva. En vaan nyt jaksa. Mä oon nyt väsynyt ja väsynyt. Kaikkeen. Rahaan, ihmisiin, elämään, rasitukseen ja plaaplaaplaa. Ehkä mä huomenna jaksan. Ehkä en. Tai sit taas piristeiden voimalla perjantaina jaksaa. Onneks toisaalta on se niin on pakko ainakin yrittää.