Who am I. What defines a person or what defines me atleast.

Tätä miettiessä on mennyt aika paljon aikaa ja näyttää menevän vielä yhäkin, paljon aikaa siis.

Kaikenlaista on tehty ja nähty tässä sitten viime postauksen. No oltiin sitten sillä kauan odotetulla lomalla. Ensiksi maininta että se oli liian lyhyt mutta onneks se sentään tuntui siltä että olin ollut lomalla. Pään sisässä siis, muusta viis (ooh mitä runoutta). Möksäiltiin ja istuttiin auringonlaskussa ja ihmeteltiin ja sen sellasta. Käytiin Iippolassa ja ihmeteltiin lisää elämää. Monet sadat eurot tuhlattu auton ylläpitoon, sille vaan ei voi mitään. Tuntuu että ne menee kankkulankaivoon mutta kaipa se sitten jossain näkyy että sekin on huollettu ja katsastettu. Se kolmenkympin vahaus ei näy missään – se oli saman tien ravassa ja kurassa, kun käytiin Jaakkovaakkovesirotan syntsillä hiekkatiereiteillä. Olipa muuten mahtava nähdä niitäkin lapsosia piiiiiiiiitkästä aikaa. Surullista vain että nekin kasvaa ja joutuvat ottamaan nyt jo itsestään aivan liikaa vastuuta. Minusta aivan kamalaa miten pikkuihmisiä aletaan totuttaa kouluelämään jo elämänsä ensivuosilla. Hohhoijaa, eiköhän senkin ehtis vielä jossain muussa vaiheessa.

Ajatukset on päässä aika sekasin ja kerron tätäkin tarinaa siten mitä nyt päähän sattuu tulemaan. Paljon on ääneen mietittävää nääs. Nyt pitää kumminkin tuota Housea kattoo, kun se on aika luksusmaisen hyvä. Ja Dexteriähän tulee het perään. KivaKiva.

Tuossa männä päivien hetkinä puheissa tuli puhetta golfista ja siitä miten se on henkistä peliä. Miten se oikeesti tuo esiin sen mitä olet ihmisenä. Ja koska oma peli on viime aikoina ollut ihan sieltä ja syvältä, alkaa tietty miettiä kaikenlaista. No minä tietenkin mietin että mikä minussa on vikana, miksi muut osaa, miksi noin vähän aikaa pelanneet osaa, miksi tuokin nainen osaa jolla on lähes sama tasoitus kuin minulla ja top of all that, miksi minä en vain osaa. Olenko oikeasti siis pessimisti joka ei haluakaan onnistua. Elän ja toimin siten että haluan vain ja ainoastaan epäonnistua. Koetan rajojani ihmisten suhteen. Koetanko. Tai siis alitajuisesti yritänkö tulla hylätyksi ja inhotuksi saadakseni taas huomiota mitä halajan. Ja elän koko ajan vain ajatellen mitä muut minusta ajattelevat. Mitä muut minusta ovat mieltä ja nyt ne varmaan just säätää jotain stooria just minusta. Aika itserakasta, tuskin olen sentään niin haluttu ja puhuttu mutta näin se näkyy menevän. Tänään sen huomasin kun pelasin yksin koko helkkarin kentän. Ei mun tarvinnut esittää mitään, tarvis vaan pelata. Ei ollut ketään kelle alkaa rähjäämään ja ketä alkaa inhoamaan pilalle menneistä lyönneistä. Olin vaan minä ja minä ketä syyttää. Ja eipä siinä mitään, eteenpäin mentiin ja käytiin välillä läpi tunnekuohuja muttei mitään masennuskohtauksia kuten joskus on sitäkin pitänyt kokeilla. Eli eli, sen nyt ainakin tajusin että lähes aina syytän tietyllä tapaa kaikesta kaikkia muita kuin itseäni. Annan niiden läheisteni kärsiä ja kokea ja en kait minä sillä mitään muuta hae kuin vain että minut huomioidaan ja kai sitäkin että minua voivoiteltaisiin. Miksiköhän kenkään sellasta haluais. No kai voi haluta. Pitäs osata olla onnellinen siitä mitä sulla on just sillon käsissäs, perheestä, rakkaista, taidoista jne. Vaan ei, pitää haluta kaikkea mitä sulla ei oo ja ei oo tyytyväinen kuin vain siihen parhaimpaan suoritukseen ja täydellisyyteen. Tuossa taitaakin olla mun elämän kulmakivi. Elämä ei ole mitään jos se ei oo täydellistä. Tai ei sen elämän tarvi olla, mut mun itseni pitää. Muuta en itseltäni hyväksy. Ja sekin tässä näyttää olevan että kun se elämä alkaa lähes tulkoon olla jotenkin perfect, alanko tietoisesti sitä tuhoamaan olemalla Miss Impossible ja maaliman vaikein ihminen ja pessimistisin ja vastaanharaajin. Koetan saada sen maailmani romahtamaan että voisin taas märehtiä ja murjottaa. Minulle sanottiin tuossa vähän aikaa sitten, että näyttää välillä etten haluakaan tosiaan muuta kuin epäonnistua. Kaikessa siis. Se kyllä pisti ajattelemaan että haluaako sitä tosiaan tuollasta ja miksi ihmeessä. Eikö osaa olla onnellinen. Eikö osaa näyttää sitä onneaan että siitäkin tulisi se oletustila eikä siitä negatiivisuudesta. Yrittääkö jostain opitusta/muusta syystä kätkeä sen onnensa ja elää siltä varalta negatiivissävytteisesti että jos sitten jotain ikävää sattuu, niin se ei satutttaisi muka niin paljon kuin se että olis elänyt onnellisena ja sit sattuis jotain ikävää. Mikä on tosiaan kirjotettuna aivan typerää, mutta eletyssä elämässä varmaan jotain enemmän kuin todellisuutta.

Ja sekin vielä että on unsure itsestään. Se se vasta on kamalaa ja tuhoisaa. Tuon lisäks että vaatii itseltään ties mitä, ei voi olla mitenkään varma kelpaa mihinkään tällasenaan kuin on. Onko aina liian lihava, kärttyisä, tempperamenttinen, oma itsensä ja milloin mitäkin. Kaikkea. Ja mistä saamari tietää senkin mikä osa on itseään ja persoonaansa eli sitä mitä ei voi muuttaa. Sitä mikä itse on. Milloin osaisin olla oma itseni, valehtelematta, peittelemättä, enempiä miettimättä. This is Tiina and just Tiina, en muuta voi ja tämä mää oon ja täksi mä jään. Olen dramaattinen dramaqueen ja suurentelija ja haluan hallita kaikkea, ympäristöäni, tekemisiäni, ystäviänikin ja tekemisiä ennen kaikkea. Ja eritoten sitä joka sattuu olemaan se rakkain. Mikä minä olen ihmisenä ja persoonana, ystävänä ja rakkaana. Olenko minä mitään vai olenko vain olemassa sen takia kun minut on satuttu luomaan ja koetan ottaa selvää tästä maailmasta yksin. Olen tehnyt sitä jo iät ja ajat ja se on aika vitun vaikeeta ja rankkaa ja ahistavaa. Perhe on levällään, yks jos toinen toisaalla ja ties missä ja miten. Kaukasempi perhe vielä pahemmin levällään ja unreachable. Olenko yksin tässä pirun kaupungissa koettaen selvittää ken olen vai onko minulla jo verkosto jota en vain tiedosta ja jota vain en osaa hyödyntää kun mentaliteetti on että kaikesta on selvittävä yksin ja itse. Osaan kaiken ja vain minä voin tehdä asiat perfect siten ettei minun tarvitse asiaan enää puuttua ja korjata. Olenhan vaikea ihminen, kuten isäni sanoi joskus menneinä aikoina joistakin sen hetkisistä maaliman suurimmista rakkauksistani.

Tiedän, this sounds like sekopää, vaan kun koetin joutua moneen paikkaan samalla aikaa, puhuin perhedraamaa puhelimessa välillä, tsättäsin, latasin, ja tein ties mitä, niin katsoin Dexteriä ja Housea jne, ja kirjoitin tätä. Eli lopputulos ties mitä. Tämä on odottanut tietynlaista ulostumistaan pitkään vaan kun aikaa ei ole, ei itselle eikä kenellekään muullekaan. On sitä kohta taas, vaan pitää nyt elää tän hetken vaatimustason mukaisesti. Ja koettaa "selvitä", muilla on pahempiakin kriisejä ja ongelmia. Syntyy uusia ja kuolee vanhoja ja mää vaan en osaa olla sinut oman itseni kans. Että mikä se on se ongelma at the first place after all.

EDIT: Vielä pikkulisäys kun tuli mieleen; sekin on muuten vaikeeta että ikäänkuin heittäytyy muiden ihmisten päätösten varaan. Aina pitäs olla itse se joka sanoo viimesen sanan. Että näin mää teen ja näin me tehdään että menee oikein. Ja muuta en hyväksy. Jostain pelkotilasta se varmaan tulee, että ei uskalla antaa elämänsä ohjaksia muiden haltuun. Eli kaiketi suomeks sanottuna ei ole joustava.

Niin ja se omien virheiden myöntäminen ääneen - se se vasta onkin taito. Myöntää että nyt olin väärässä, tein väärin ja toimin väärin, hohhhoijaa. Mistähän sen taidon löytäisi? Voisko niitä ostaa kaupasta. Tuskin, kaikki pitää oppia vaikeimman kautta aina tässä elämässä.

Näitähän näkyy löytyvän. Ties mitä vielä päivän aikana tulee mieleen...