Väsy on vallannut. Väsyttää aamulla, väsyttää illalla. Illalla se vasta väsyttääkin. Huh. Tää valonvähyys ja eksörsaissin määrän yhteensovittaminen tuottaa nyt ongelmoita. Ja nyt jo. Huoh, entäs talvella. En diggaa. Nyt pitäs mennä tekoauringon alle makaamaan hakemaan pakkovalohoitoa.
Viikonloppuna tiedossa synttäröintejä Iippolassa. Oikein viiskytvuotisjuhlaa-tosin aika rennosti veikkaan. Isän kans pitäs mennä vääntään boolia. Viimeks väännettiinkin sen viiskymppisille...Time flies. Oli aikas eri kuviot meillä kaikilla silloin. Yks vaan on saman ihmisen kans enään. Lapsiakin on yhet kappaleet enemmän per sisar. Ihmiset isompia/vanhempia. Hassua siis kun muistan noilta syntsiltä otetun kuvan jossa nämä vaihtuneet ihmiset on. Ja kovin on eri näköstä porukkaa tällä hetkellä itse kelläkin kuviossa. Elämä heittää eteen aina ties mitä.
Muutosta tapahtuu itsessä myös. Ei niinkään siis ulkoista ja ihmisten vaihtumismuutosta mutta sisästä. Sellainen tunne että on jo oppinut tunnistamaan että tämä ei tainnut mennä nyt pläänien mukaan, tarvitaan muutosta. Eikä siten että ohos, situation, noo, muut myötäilkööt, mä en anna periksi. Huomaan olevani väärässä ja toimineeni väärin tämän päästä. Ei siten että olisin koko ajan mieli maassa ja valmiina hyppäämään silloilta, vaan siten "terveellä" kasvamistavalla (kai, emmä tiä ko ite vaan ajattelin että näin olis). Silleen että ajatukset on heränneet että hei, olisko tässä syitä miks mä en oo edellisissä elämissä onnistunut ja miks ne naamat niissä family albumeissa vaihtuu. Niin kova tarve on pitää kii siitä omastaan (mielipiteestään, opituista tavoistaan, omista ajatuksistaan ja elämänarvoistaan) että ei huomaakaan aina jyräävänsä siinä samalla lähiympäristöään lättänäksi. Pelottaa antaa periksi. Pelottaa että itse tulee jyrätyksi. Pelottaa että jos epäonnistuu ja pelottaa vähän kaikki. Tässä käydään ties mitä teinitraumoja läpi ja mietitään elämää, jo sitä elettyä. Ei pidä kyl jumittua menneelle ajalle vaan keskittyä tulevaan ja oikeestaan siis vaan tähän hetkeen. Edelliselle ei mtn voi ja tulevallekaan ei kamalasti. Tosin uskon että ihminen itse tavallaan tekee tulevaisuutensa elintavoillaan ja valinnoillaan jne. Mutta siis, pitäsi oppia nauttimaan tästä hetkestä ja voivottelut sikseen. Ei pitäsi antaa menneen ohjailla omaa elämää niin paljon että se ottaa vallan siten ettet pysty toimimaan uuden elämän vaateiden mukaan. Tai siis suomeksi, elämään uutta päivää, vaan elät in the past. Carpe diem ja silleen. Ei pitäs olla kateellinen ja himoita jotain mitä ei edes tarvitse tai pysty saavuttamaan. Ei pitäis vertailla itseään jatkuvasti muihin vaan elää vaan sitä omaa juttuaan parhaalla mahdollisella tavalla. Do the best you can.

Melekosta filosofointia.