Kovaa se on. Tahtojen taisto sisällä pienessä mielessä. Että ei lähde alamäkeen hetkellä herkällä ja hetkellä sellaisella jossa on yleensä tottunut vetämään murjotusnaamarin naamalleensa. Kovaa se on. Jotenkin näyttää olevan tälle persoonalle helmompi napata :( -vaihde päälle kuin että olis :) Siks naama onkin varmaan vuosien saatossa vääntynyt roikkumaan alassuin. Ainaista mussutusta kaikesta ja huolehtimista ja onnen piilottelua ja oman elämän ja saavutusten vähättelyä. Asioiden pessimististä tonkimista eikä lähes koskaan oikeaa iloa ja onnea menestyksistään tai saavutuksistaan. Tässä on mulle kotitehtävää pikkaseksi aikaväliksi. Rangaistusmuotoa ei tarvi keksiä, siis jos hairahtuu polultaan, koska sen tuntee nahoissaan eniveis afterwords.
Pientä fiilinkiä jopa viikonloppuna siitä että ehkä saatan alkaa todella uskomaan jossain vaiheessa mitä minulle puhutaan (enkä kyseenalaista joka sanaa) ja se että oikeasti on ihmiselle olemassa se ihminen jonka kans on hyvä olla. Voihan se olla tietty harhaakin (oikeasti, ei vain pessimistisesti ajateltuna), mutta eipä sitä taida ihminen mitään itselleen saada jos ei koskaan uskalla edes sitä kohden kurkotella (tarkoittaen että heittäytyy mukaan ja tekee asioista vaivankin kanssa toimivia - ja eri toten, lakkaa voivottelemasta vaan alkaa toimia). Ei nämä kaikki synny tänään eikä huomenna, nämä muutokset, vaan ehkä joskus kumminkin I hope.