Meni muuten ajatukset uusiksi kun kuulin tuon uutisen uudesta perheenjäsenestä. Ei siis meidän perheen vaan kaverin perheen. OhHoh. Enpä olis arvannutkaan moiseen varautua. Yhä tuntuu uskomattomalle että se tapahtui. Jotenkin kun ei toista näe kuin harvakseltaan eikä elä yhdessä sitä odotusvaihetta, ei pelkkä kerta tai kaksi mahallisena auta ymmärtämään että hei, sieltä todella on nyt tulossa uusi ihminen tähän maailmaan. Ja entäs se kun alkaa ajattelemaan että mitä nyt oikeastaan tapahtui. Se syntymä, se tuska ja muutenkin koko tapatuma. Ja se autuas onni kun voit katsella sitä pientä asukkia siinä vieressäsi, ja todeta että tämä on muuten sitten se joka kasvoi sisälläni ja tämä on minun ja meidän ja ties mitä, tämä minun pitäisi osata hoitaa ja kasvattaa. Samalla onnea ja samalla varmaankin omalla kohdallani ainakin, myös huolta ja pelkoa, että miten tästä suoriutuu. Mitä tehdä kun toinen ei osaa kertoa että mikä on hätänä. Mitä sitä tehdään kun sinne kotiin sitten saavutaan sairaalassa aloitetun yhteiselämän jälkeen. Ja so on ja so on.
No mutta siis, tätä miettiessä on mennyt muutama hetki sitten eilisen. Isoja asioita elämässä. Eikä tää tähän jää. Ainakin pari kaveria tekee samat vielä tässä syksyn/alkutalven aikana. Että sellasta.