Sepä taas kauan kesti, se noste. Se on niin pienestä kii se onnistumisen tunne ja se että jaksaa yrittää ja koettaa ja jaksaa tsempata itteään jatkamaan positiivisesti sen vitutuksen sijaan. Niin pienestä. Tai hetkellä sinä se tuntuu tietysti isolta. Koettaa tehdä kaikkensa että puskee sen alkavan ahdistuksen pois mielestään, hokee ja vannoo ettei tämä nyt vielä ole tässä vaan sitten taas soppaan lisätään muutama epäonnistuminen, palelevat sormet, vuotava nenä, kiire, väsy ja mikä lie...lopputulos ei ole nätti. Tunne että romahtaa korkealta ja kovaa - voi saatana miltä tuntuu (illan pimeinä tunteina vielä paskemmalta). Siks en sinne edes siis halua. Lukijasta tämä ei vaikuta miltään ja ei sellainen voikaa näitä ymmärtää ken ei näitä sisälmyksissään tunne ja kamppaile. Ei. Van minäpä en tätä pura tänne auttaakseni muita, tai kertoakseni tätä muille vaan itselleni. Koska haluaisin joskus olla jotain muutakin, vaan riittääkö sitä halua ja jaksamista yrittää muuttua. Tällä hetkellä juu, mutta entäs kun on pimeetä ja väsyttää vielä enemmän. Toivottavasti. En vielä maalaa piruja seinälle ettei jaksais, koetan muuttaa tässäkin tapani. Aurinko paistakoon niin kauan kuin on paistaakseen. Mieliin ja silmiin.