Niinpä. Mietteet on aika syviä ja väriltään aika mustia. Ottaa päähän ja ahdistaa ja toisella hetkellä naurattaa ja kikatuttaa. Joulunaika oli ja meni. Syödessä ja ihmetellessä. Ja siitä syömisestä itseään soimatessa. Lähikontaktia tuli taas otettua siihen miten ihkaihana perkeleen perhe sitä onkaan itselleen siunaantunut. Mitähän sitä on onnenjakotilaisuudessa tehnyt väärin kun sellaset tai siis tällaset kortit on tullut jaettua. Ei tosin oo isät ja äitit kuollut eikä juoppoja ja narkkareita eikä ne hakkaa ja käytä hyväks. Ei toki. Ihania rakastavia vanhempia. Tykkäävät vaan ihteistään sen verran enemmän tai ovat vaan muuten kykenemättömiä mihinkään että sitä saa kestää vieläkin. Pääsenkö ikinä tän yli. Muutunko ikinä sellaseks että antaapa asian olla. Olkoot hulluja keskenään ja antakoon maailman tulla loppuun ja elää siten kuin se olis jo huomenna, siis se maailmanloppu. Eläkööt pientä piirileikkiään ihan keskenään ja pitäkööt elukoita vaikka tärkeämpinä. Jos on jotain sydämellä niin oppisivatko ne vaikka jonain kauniina kesäpäivänä siitä kertomaan tai vaikka kertomaan että hei, mekin oltiin vaan ihmisiä ja erehtyväisiä ja ehkä vähän mokattiin ja voisitteko olla ja rakastaa meitä tällasinä ja me teitä kans takasin rakastetaan. Te olisittee ninku niitä tärkeimpiä eikä se vieressä huohottava elämä. Mutta niinpä kai se on itselläänkin, näin "aikuisena". Se oma elämä on se mikä matters, mutta kyllä ahistaa kun on historia tällanen kun on. Minkä se onkaan minusta muokannut ja mikä minusta on tullut sen takia. Olenko siis itse koko ajan tietoisesti noihin nojaten tehnyt itsestäni paskapää-ääliön ja antanut muiden kantaa syyt ja seuraukset. Pääsenkö ikinä eheäksi ja sellaiseksi joka voi mennä eteenpäin eikä rämmi suossa jossain menneisyydessä.
Pää on sekas ja ahistaa suuresti. Tosi kivat joulunpyhät. Alko kyseenalaistamaan kaiken ja kaiket ihmiset. Olisko kenellekään oikeesti väliä jos häviäis thin airiin. Katois pois. Tai olis kadotuksessa ajan X ja sit kattelis jostain että huomaako kenkään tai siis ehkä ennemminkin, että kaipaako kukaan. Onko sitä niin itsestäänselvyys että sitä vaan on ja olettaa. Itse ja muille selvyys. Helvetin perkele. Lähes raivokohtauksen partaalla harva se päivä,  syistä en tiedä. Lieneekö hormoonit vai mielenvikaisuus. Klikkaako ne aivot nyt ja pitäsi hakea jotain hoitoa. Että olis tasaista. Vai onko tämä nyt johtuvaa tuosta suht raskaasta holiday-ajasta. Että vatvoo taas koko vyyhdin auki ja miettii ja pähkäilee ja koettaa alkaa elämään omaa elämäänsä mutta silti iso osa koettaa pitää kiinni siitä mihin on tottunut ja miten on elämäänsä elänyt ja miten toisaalta on vielä pikkytyttö joka vaan kaipaa onnelista lapsuuttaan. Ja vaikka onnellista aikaa vanhempien kera näin ihan vanhempanakin. Mikälie. Perhe on paras vai miten sekin helvetti meni. Varmana just noin.
Töihinkään ei olis voinut vähempää kiinnostaa mennä pitkän vapauskauden jälkeen. Ei sit yhtään. Harkitsin vakaasti hakeutuvani lekurin penkkiin, ihan mistä vaan syystä. Ja lie psykosomaattisia nämä oireet muttei mikään voittajafyysinenolo kyllä olekaan. Vai lienenkö sairas jotenkin muuten joka vaikuttaa mieleen ja fysiikkaan. Tai sit toinen johtuu toisesta. I need a looooooooong break away from everything. Tai jotain muuta perspektiiviä.
Varmaan jotain hyvääkin tässä on tapahtunut lähes kuukauden aikana van ei nyt oo aikaa mennä niihin hyviin asiohin. Ei toki. Nehän vaikka saattais tuoda hyvää mieltä. Not now. Haluun olla nyt tätä mieltä. Piste.