Niinpä. Miten sitä onkaan avuton. Mitään ei voi kun rakkaat sairastuu ja vanhenee ja sairastuu. On vain otettava se mitä tulee eikä eestä sätkiä vastaan. Turhaantuu vaan energiaa hukkaan. Mutta se että ihan rakkain sairastuu, se on hard to handle. Melkein too hard. Se tekee ensin kiukkuseksi, sitten äkäiseksi ja sitten todella huolehtijaksi. Elämä näyttää ettet sinä sitä hallitse vaan se hallitsee sinua. Pysy kyydissä.

Sellasta. Eipä kait tässä mitään. Sairastamista on yhdellä jos toisella suunnalla. Itse on niin epäkiitettävässä tilassa itsensä kanssa että se kai se aiheuttaa tämän tuskan. Missä on se huolettomuus elämästä joka jo vähän näytti olemassaoloaan elämässäni. Missä on se että jos jotain päätän niin sen myös teen. Missä on se kuri että ota nyt ittees niskasta ja lakkaa valittamasta ja tee muutos. En tiedä missä ne on ja niiden joka päiväinen etsintä ja perään haahuilu on turhauttavaa ja tekee elämästä vielä enemmän eksynyttä.

Missä se aurinko myös on. Siis se elämän sisäinen tai ihmisen sisäinen. Ulkona se jo välillä tulee käymään mutta haluaisin sen muuttavan meille, tai siiis minuun.